Grafiikkaa, muistoja.

(Taiteilijan kännykkäkuvaa Italiasta vuodelta 2009)

Tuntuu - ja mikä on tottakin - että aina vaan löytyy Tiina Énon töitä, joita ei vielä ole valokuvattu kunnolla. Otin eilen työn alle muutamien grafiikanlehtien dokumentoinnin saadakseni myös näille monotypioille näkyvyyttä. Kevään näyttelyyn toimitan toki pari selattavaa grafiikkakansiota ajan tasalle, ja nämä irtolehdet päätyvät niihinkin.

Olen aikaisemmin esitellyt äidin grafiikkaa täällä blogissa muutamaankin kertaan. Uusille lukijoille tiedoksi, että tarinaa ja kuvia tästä aiheesta löytyy esimerkiksi klikkaamalla tätä ja tätä.

Taannoin tulin pohtineeksi myös sitä, että kuinka paljon - vaiko ollenkaan - äidin näkemät ja kuvaamatkin asiat päätyivät itse lopullisiin teoksiin. Olen keinotekoisestikin hakenut yhtäläisyyksiä, vaikka se onkin ollut vähän turhaa. Grafiikkaa selatessa tulee tietenkin mieleen aina taiteilijan työskentelymatkat Italiaan, koska monotypiat on siellä painettu.

(Kaikki tässä esitellyt monotypiat ovat kokoa 25x35cm ja vuodelta 2009.)

Oli onni, että suomalaisten taiteilijoiden talossa Grassinassa on grafiikkaprässi. Äiti hyödynsi sitä, innostui siitä niin, että jokaiselta työskentelymatkalta on paljon vedoksia. Varsinaisten maalausten aika oli sitten omalla työhuoneella Helsingissä.

Äiti pohti - joskus vähän katkerastikin - sitä, että ei ollut niin onnekas kuin jotkut taiteilijaystävänsä. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi tullut vaikka pakettiautolla noutamaan kotimaahan Firenzestä. Tästä syystä ei oikeastaan olisi ollut edes mahdollista maalata siellä suuria tauluja. Joskus minä tyttärenä ajattelin, että olisin voinut olla enemmänkin hyödyksi, mutta palkkatyöläisenä ja arkana autokuskina en koskaan edes ehdottanut että uhraisin vapaa-aikaani ja hermojani siihen, että kuljettelisin taiteilijaäitiäni tauluineen pitkin Eurooppaa.

  Tuli autokuljettelusta mieleen, että joskus kieltämättä minussa aiheutti turhautumista äidin käsitys siitä, että minun elämäni tavallisena palkansaajana oli jotenkin helpompaa kuin hänen kulkemisensa taiteilijana. Taloudellinen turvattomuus rasitti äitiä, niin kuin ketä tahansa. 

Yhteen aikaan - kun minulla vielä oli kottero kesäauto - äidillä oli tapana painottaa sitä, miten helppoa minulla oli kun oli "auto perseen alla". Silloin oli turhaa alkaa väittää vastaan ja kertoa temppuilevasta kytkimestä tai jarrupulmista.

Taloudellisten huolten lisäksi äiti puhui paljon omasta yksinäisyyden kokemuksestaan. Siitä, miten taiteen tekemisestä puuttuu esimerkiksi työyhteisö. Minä puolestani kadehdin taiteilijan vapautta, ja meillä olikin aina välillä hyvät ainekset riitoihin tähän liittyen. Kun itse painoin kolmivuorotyötä ja äiti kitisi luomisen tuskaansa ja yksinäisyyttään, niin sananvaihto ei aina ollut kaunista kuunneltavaa.

Toisin kuin minä, Tiina Éno ei ollut pitkävihaista sorttia. Äiti aina huvittuneena muistelikin sitä, miten minä varsinkin nuorempana olin todella hankala kun pidin pitkiä mykkäkouluja. Sittemmin opin siitä piirteestä pois, ja koska meitä yhdisti itsellemme ja toisillemme nauramisen taito, niin turhat riidat annettiin anteeksi nopeasti. Todettiin, että jollekin sitä pitää saada ruikuttaa ja kiukutella.

Jostakin aina löytyi se molemminpuolinen ymmärrys.

Kaikella rakkaudella kiusasin äitiä esimerkiksi siitä taipumuksesta, että hänellä oli kiire jos vaikka oli hammaslääkäriaika keskeyttämässä työskentelypäivän.

 Kuinka nyt tulinkaan hairahtuneeksi sivupoluille muisteloissani. Tietenkin, kun on jo useamman vuoden tutkinut ja kirjoittanut äidin taiteesta, niin tuntuu kuin siitä olisin jo sanonut kaiken. Henkilöhistoriallisesti sen sijaan löytyy aina "uutta" kerrottavaa.

Itse tietenkin jaksan tutkia Tiina Énon töitä ja valokuvia edelleenkin. Mutta yleisölle omien tulkintojeni sanottaminen tuntuu jokseenkin toisarvoiselta. 

Tänään olen jälleen miettinyt sitä äidin piirrettä, että hänellä oli taipumus havainnoida ympäristöään harvinaisen tarkasti. Sekä kivikaupunkien yksityiskohdat että luonnossa tapahtuvat vuodenkierrot eivät jääneet häneltä huomaamatta. 

Tarkkasilmäinen taiteilija huomasi jopa neliapilat tienposkessa. Piirre, joka on opetettu tai periytynyt myös minulle.

Ympäristö - oli se sitten missä tahansa - oli Tiina Énolle jatkuva innoituksen lähde. Se kiinnittyi hänen sielunelämäänsä ja sitä kautta suoraan taiteeseen. Arki rytmitti tekemistä ja se oli välillä hyvinkin kurinalaista kuntosaleineen ja pitkine kävelyineen.

Vaikka Tiina Éno oli taipuvainen ahdistukseen kaikessa yksinäisyyden tunteessaan, hänen kanssaan tuli myös naurettua aivan typerille asioille. Saatettiin saada hihityskohtaus vaikka hississä, jos kyydissä oli joku vieras ihminen. Keskellä Firenzen katuja joskus kippurassa käkätettiin. 

Yhdessä vaiheessa elämäänsä Tiina Éno joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin, ja hän vihasi niiden sitä puolta, että tunteiden ääripäät jäivät pois. Muistan, miten äiti inhoten kertoi ettei muistanut milloin viimeksi oli nauranut tai itkenyt katketakseen. Onneksi lääkkeille ei ollut pidempää tarvetta.

Tunteet olivat tärkeä luomisvoima.

 Minulla ei tänä päivänä ole "autoa perseen alla", mutta se ei estä jatkamasta tätä työtä äidin taiteen parissa. Helppoa tämä ei aina ole, mutta mielekästä kyllä. Grafiikkamapit ovat levällään ja järjestelyhomma käynnissä. Saan paljon tukea niin halutessani.

Jos oikein tarkkaan mietin, niin olen ehkä hieman yllättynyt siitä, miten paljon Tiina Énon taiteesta kiinnostuneita ihmisiä löytyykään. Aikoinaan kun aloitin tämän sivutyön, niin en osannut odottaa tällaista kiinnostusta. Olen onnekas ja kiitollinen. Taiteilijan läheisenä ei ole aina ollut helppo arvioida sitä, että onko perillisen työ järkevää vai ei.