Vierailua, vuoropuhetta.

Melkein kaikilta taiteenharrastajilta, jotka ovat sijoittaneet Tiina Énon töihin minun "hallintakaudellani", olen tullut kysyneeksi että voisinko joskus päästä kylään katsomaan miten teokset ovat asettuneet uuteen kotiin. Poikkeuksetta olen saanut alustavan kutsun ja on sovittu, että olen yhteydessä kun sopiva aika koittaa. Lisäksi olen tietenkin listannut mieleeni heitäkin, joilla tiedän äidin maalauksia tai grafiikoita olleen jo kauan ennen taiteilijan menehtymistä. Jonkinlaista kirjanpitoakin näistä ihmisistä onneksi Tiina Énon jäljiltä löytyy, vaikka toisaalta on myös monia hienoja teoksia, joiden olinpaikkaa en tiedä.

Nyt koitti vihdoinkin aika vierailla Vantaalla tutustumassa lisää ihmiseen ja kotiin, jonne noin vuosi sitten muutti minulta kaksi Tiina Énon grafiikanlehteä. Niiden kaveriksi päätyi kolmaskin monotypia. Se oli löytynyt Bukowskin nettihuutokaupasta. Uusi omistaja ilmoitti ystävällisesti minulle, kun oli kehystyttänyt irtolehtinä hankkimansa vedokset seinälleen.

On mielenkiintoista saada jatkaa vuoropuhelua kotiinsa taidetta hankkineiden ihmisten kanssa. Vaikka sitten (edes) kirjoittelemalla sähköpostia ja saamalla kuvia teoksista paikoillaan.

Tämä on sieltä nettihuutokaupasta.

Näiden monotypioiden uusi omistaja kiinnostui Tiina Énon töistä tämän blogin kautta, ja otti nopeasti yhteyttä ne "löydettyään". Nyt kun tapasimme uudelleen, hän kuvailikin itseään, että on toimeen tarttuva ihminen jos jostain asiasta innostuu. Jokin Énon grafiikoissa viehätti kovasti, eikä sitä kuulemma oikein osannut selittää.

Olin utelias tämän kiinnostuskysymyksen kanssa erityisesti siksi, että kyseinen taiteenharrastaja on todellinen keräilijä - mutta äidin työt edustavat melkolailla eri linjaa kuin hänen muu kokoelmansa, joka oli toukokuussa huomioitu Helanderin huutokaupan blogissa.  

Vierailullani pääsin tutustumaan hienoon valikoimaan Marraskuu-ryhmän taidetta ja keskustelumme rönsyili moneen suuntaan. Oikein antoisaa! Vaikka olenkin kuvataiteilijan tytär, en silti ole koskaan kokenut itseäni taiteen - paitsi äidin taiteen - asiantuntijaksi. Tällä retkellä sivistyin taas kovasti, ja kuka tietää jospa tämänsuuntainen kehitys kanavoituisi joskus sen(kin) hahmottamiseksi paremmin, että missä kohdassa suomalaista taidetta on ikään kuin Tiina Énon "paikka".

Kehystyksen näkeminen oli yksi agendoistani. Minulla on siitä itselläni lähinnä vain yhdenlaisia esimerkkejä, joten nyt on esitellä tämäkin vaihtoehto. Nämä itse työt ovat melko pieniä, mutta ne hyötyvät hienosti siitä että saavat tilaa ympärilleen. Sen lisäksi kehystyksessä oli päädytty mukavaan syvyyteen asettelemalla työn ja lasin alle ilmaa, "laatikkomaisesti", kuten totesin vierailullani.

Kehystäminen on makuasia, johon itse en ole vielä opetellut ottamaan kantaa - eikä mielestäni pidäkään silloin, kun on teoksen uudesta kodista kyse. Maalausten suhteen olen itse tottunut katselemaan töitä ilman kehyksiä, mutta grafiikathan tarvitsevat ne ilman muuta. 

(Jos ei oteta lukuun "luovaa" tapaani ripustaa niitä esille omassa kodissani vanhaan verhokiskoon:)

Minua huvitti vierailullani kovasti se, että vaikka oli taiteen kerääjän kodista kyse, niin Tiina Énon työt olivat kuitenkin toistaiseksi ainoita hankintoja, jotka olivat päässeet seinälle asti. Muut teokset oli varastoituna - kätevällä tavalla, josta aion ottaa esimerkkiä. 

Otin monotypiat alas seinältä saadakseni niistä muistoksi kuvat, ja vaikka ne asiansa ajavatkin niin ne tuntuvat ehkä hieman laimeilta siihen verrattuna mitä kaikkea ehdimme muutaman tunnin aikana jutella. Kehystyksen pohdinta ja ripustus - niin olennaisia kuin tässä yhteydssä ovatkin - saivat aika paljon sisältöä ympärilleen, ja lopulta muodostui kuitenkin mielenkiintoisimmaksi se, minkälainen ihminen on Tiina Énon töitä itselleen valinnut.

Lisäarvoa toi tietenkin sekin, että pääsin itsekin kertomaan lisää äidistäni.

Lähdimme vielä ekskursiolle itse kehystysliikkeeseen, Ars Longaan. En ollutkaan siellä koskaan käynyt, ja oli hauska tutustua omistajaan. Paikanpäällä oli miellyttävä eläväinen tunnelma, ja katselin "sillä silmällä" myös näyttelytiloja. Ehkä joskus tulisi käydä pidempiäkin keskusteluja kehystäjäihmisten kanssa, niin saisin siihen aihepiiriin lisää näkemystä.

Jos tulee kierreltyä muitakin Tiina Énon taiteen ystävien koteja, niin saanhan silläkin tavalla uutta rikastuttavaa silmää perillisen työlleni. Ainakin tämä vierailupäivä tuotti valtavan määrän uutta inspiraatiota taas jatkaa - etsiä ja löytää seuraavia polkuja tälle työlleni. Kiitos!

Vain yksi kuriositeetti Ars Longasta.

Lopuksi vielä esimerkki siitä, millä tavalla osa hallussani olevista grafiikoista on kehystetty. Näissä on ollut sitä pulmaa, että kuljetusten yhteydessä nämä ovat saaneet kolhuja ja kulumia, eikä suurin osa ole esimerkiksi näyttelykelpoisia enää. Itse työt lasien alla ovat tietenkin hyvässä kunnossa, eli raamien naarmut eivät ole tietenkään mikään taiteellinen tappio.

Perillisenä.

Halutessaan kuvataiteilijan perillinen voi jatkaa näyttelytoimintaa. (Tässä kuvassa minä keväällä 2015 suunnittelemassa siihen mennessä suurinta esillepanoani Tiina Énon töistä Alavudelle.)

Yle uutisoi talvella itselleni läheisestä aiheesta, eli kuvataiteilijoiden huolesta siitä, mitä ja miten heidän töilleen käy kun artistista aika jättää. Tuntui hyvältä, että tällainen näkökulma sai näkyvyyttä. Itse olen kuvataitelija Tiina Énon ainoa perillinen, joten äidin koko elämäntyö jäi lokakuussa 2011 vastuulleni. Siitä puolen vuoden päähän oli sovittu yhteisnäyttely, johon osallistuminen antoi pientä potkua tarttua äidin työhuoneen raivaukseen. 

Kun lähes valmistautumatta sain koko urakan käsiini, mieltä painoivat myös verotukselliset ja muut kuolinpesäasioihin liittyvät huolet, joiden yli oli tietenkin päästävä omassa aikataulussaan lakimiehen ja taidealan ammattilaisten neuvojen avulla. Itse hautajaisjärjestelyt tuntuivat kaiken keskellä yllättävän pieneltä ponnistukselta - lähes kunniatehtävältä, jonka surusta huolimatta halusin hoitaa jotenkin taiteilijan näköisesti elämäniloisessa hengessä.

Ensimmäinen raivaus työhuoneella tapahtui ennen ja jälkeen muistojuhlien. Niihin olin vuokrannut kahvilahuonekaluja, mutta ennen kuin juhlat saattoi järjestää, piti tieltä pois tyhjentää mm. lastulevykaappeja. (Kuva juhlien jälkeen.)

Viimeinen kuorma lähdössä työhuoneelta maaliskuussa 2013. Huoneisto menikin samantien remonttiin yläkerrassa sattuneen vesivahingon vuoksi.

 Kesti puolitoista vuotta, ennen kuin pystyin kokonaan luopumaan ateljeesta. Se johtui sekä henkisestä kuormittuneisuuden tunteesta että yksinkertaisesti työn määrästä. Kun viimeisen kerran painoin työhuoneen oven kiinni, totesin ettei urakka ollut edes jälkikäteen ajateltuna pienempi kuin miltä se alussa tuntui. Takana oli pitkä aika myös taloudellisesti, enkä ole edes viitsinyt laskea paljonko rahaa yhteensä kului työhuoneen vuokraan, kuljetuksiin ja muuhun.

Laskematta on jäänyt myös lukuisat pakettiautokuormalliset. Tauluja siirreltiin kotiini ja mökille, jossa vierasaitta toimittaa nyt taidevaraston tehtävää. Autolastillisia jäteasemalle ja kierrätykseen.

Kuvataiteilijan jäämistö ei ole mikään tavanomainen kuolinpesä. Satoja tauluja. Järjetön määrä työhuoneeseen niiden lisäksi varastoituja asioita - mahdollista materiaalia myös tila- tai ympäristötaideteoksiin. Ei siis mitään siistiä riviä kiilakehyksiä ja kankaita. Valurautakylpyamme. Betonimötiköitä. Jätelavoilta haalittuja epämääräisiä asioita. Huonekaluja - massiivipuinen kirjoituspöytä. Astioita, lamppuja ja vanhoja kirjanpitoja taiteilijaverotukseen. Koriste-esineitä, sillä äiti oli varsinainen esteetikko ja rakasti tehdä asetelemia myös työhuoneeseensa. Monenlaisia muistoja. En tietenkään voinut säästää niitä kaikkia.

 Vaikka sainkin korvaamatonta apua, niin vastuu kaikesta tuntui silti aika yksinäiseltä kantaa. Syntyi tietenkin käsitys myös siitä, että teokset pitäisi jotenkin luetteloida ja äidin elämäntyö hahmottaa. Samaan aikaan pidin pieniä näyttelyitä Helsingissä, ja niiden vuoksi oli tietenkin kätevää, että varasto oli vielä työhuoneella eikä maalla. Galleristit saattoivat tulla ateljeeseen valikoimaan teoksia ja minä pystyin siellä hoitamaan viimeisimmiksi jääneiden maalausten nimeämisen ja muun suunnittelun.

Koska osa äidin töistä on varsin suurikokoisia, käytin kuljetteluun myös tavarataksia, jos omasta verkostosta ei sillä hetkellä löytynyt apua pakettiauton ja kuljettajan muodossa. Teosten pakkauksen ja siirtelyn rasittavuudesta huolimatta näyttelyiden pitäminen toi hyvää vaihtelua varastointituskailuuni ja muuhun työhuoneen tyhjentämiseen. Aloin tuntea itseni uudella tavalla vastuulliseksi myös taiteellisessa mielessä. Se toi onneksi kaikkeen merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä. Oli kiinnostunutta yleisöä! Minun tehtäväkseni tuli pitää äidin taidetta esillä. Perillisenä oleminen alkoi muistuttaa sivutyötä, jota en tosin varsinaisesti ollut saanut valita.

Kun sitten sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn hänen kasvupaikkakunnallaan Alavudella Taidekeskus Harrissa kesällä 2015, niin päätin että siitä tulisi retrospektiivinen esillepano. Alkoi systemaattisempi teosten läpikäyminen ja dokumentointi. Kaikki työt siirrettiin maaseutuvarastoon jo valmiiksi lähelle Alavutta, ja siellä käytin paljon aikaa niiden setvimiseen, valokuvaamiseen ja äidin uran käännekohtien löytämiseen. Opin samalla paljon sekä sisällöllisesti että teknisesti, ihan konkreettisesti esimerkiksi muistiinpanojen tekemisen tärkeyden kuvaamisen rinnalla - sekä sen, milloin oli ulkona paras tasainen luonnonvalo ylipäätään ottaa kuvia. Pieniä nyansseja ajan säästämiseksi.

Joskus teoksia kuljeteltiin myös melko haastavissa olosuhteissa.

Aitta ei ole mikään varsinainen halli. Tässä on meneillään "siirtelyvaihe" kuvattavien teosten nostamiseksi ulos.

Ahtaus vaatii työlästä huolellisuutta varastointiin ja töiden liikutteluun. Myös varastointi"ilmasto" huolettaa, ja osa teoksista on nyt taas paremmassa turvassa tasalämpöisemmissä sisätiloissa.

Uupumista välttääkseni yritin pitää työskentelyni mukavuusalueen sisäpuolella. Oli järkevää alkaa tallettaa "löydöksiäni" blogiin, jonka olin luonut juuri tätä tarkoitusta varten. Minun ei tarvinnut välttämättä edetä kronologisesti, vaan sain säilyttää myös oman mielenkiintoni ottamalla esille ja pohdinnan alle aina sen kauden teoksen, mikä juuri silloin itseänikin innosti.

Blogimuotoon dokumentointi tuntui siksikin hyvältä, että samalla äidin elämäntyö alkoi saada nettinäkyvyyttä. Taulujen kanssa tuhertamiseni aina samantien yleisöä. Oli mukavaa, kun sain heti jakaa muillekin tarinoita eri vaiheista.

Blogityöskentelyni ansiosta minun oli lopulta melko yksinkertaista koota Tiina Énon urasta portfoliotyyppinen valokuvakirja näyttelyihin selattavaksi. Vaikken missään nimessä ole ehtinyt jokaista teosta valokuvata tai luetteloida, niin on kuitenkin jonkinlainen koko uran kattava kaari nyt hahmotettu ja esiteltävissä. Sen tekeminen yhdistettynä Alavuden näyttelyn suunnitteluun ja ripustamiseen oli sittenkin niin iso urakka, että sen jälkeen tarvitsin selkeästi taukoa ja lomaa "äitiasioista".

Työsarkaa niissä riittää loppuelämäkseni, ja tauon jälkeen onkin aika taas miettiä, että mitähän seuraavaksi - mihin tarttuisi, ja koska jopa pitäisi taas pienen näyttelyn. Olen kaikkiin pitämiini Tiina Énon näyttelyihin saanut aina kutsun, mutta nyt olisi aika ideoida jotain itsekin.

Esillä pitämisen lisäksi on vielä rästissä julkisten teosten kuvauskierros ja retket äidin taiteeseen sijoittaneisiin yksityiskoteihin. Kuvataiteilijan perillisenä oleminen on melko aikaavievää, jos haluaa hoitaa roolinsa hyvin.

Viimeisiksi jääneistä teoksista on suuri osa nyt kotona Helsingissä. Pop up -kotigalleria on suunnitteilla.

Harva on niin onnekas, että saisi täysin muulta elämältä rauhassa suorittaa kuvataitelijan perillisyyttään ja tutustua taiteen kuratoimiseen. Enkä ollut minäkään. Palkkatöissä on ollut koko ajan pakko käydä ja elää omaa normaalia arkea, eivätkä vastaantulevat asiat ja tapahtumat kysy että onko nyt sopiva hetki. Taloudelliset huolet toivat oman painolastinsa kaiken ylle. Ja juuri kun tunsin hukkuvani äidin tauluvuoreen ja tavaraan, niin jouduin osalliseksi yhden sukulaisemmekin kuolinpesään. Sieltä perin onneksi tavaran lisäksi vähän rahaakin, niin taas tuli selvittyä yhden vaiheen yli.

Olen ehdottomasti sillä kannalla, että apurahat ovat eläviä taiteilijoita varten. En ole omia mahdollisuuksiani lähtenyt edes sen kummemmin selvittelemään, mutta kun hallinnoi kuolleen taiteilijan teoskokoelmaa ja on sen rinnalla tavallinen palkansaaja, niin voisin kuvitella, että meikäläisen apuraha-anomukset eivät päätyisi ihan pinojen päällimmäisiksi. Vitsailinkin ylen jutun jälkeen, että meille perillisille tulisi luoda oma liitto, joka tukisi ja pitäisi huolta yhdessä meidän kanssamme siitä, ettei kuvataiteilijan jäämistö olisi perikunnalle pelkkää ongelmajätettä.

Minun taidekuratointityölleni ei ole myöskään jatkajaa, eli Tiina Énon uran näkyvillä pitäminen kestänee vain niin kauan kuin minussa riittää virtaa. On hienoa kun tauluja on päätynyt uusille omistajille, niin tiedän niiden saavan ympärilleen katsojia ja elämää tulevaisuudessakin. Vaan vielä on paljon - paljon -teoksia minunkin varastoissani, ja joskus tekisi ihan mieli julistaa että tulkaa nyt herranjestas ostamaan pois täältä pimennosta näitä maalauksia.

Jos ei ole myynti-ihminen luonnostaan, kuten minä en ole, niin teosten markkinointi se vasta haastavalta tuntuukin. Olen siihenkin tosin jo vähän kasvanut vuosien varrella, saanut hyviä neuvoja ulkopuolisilta ja koettanut opetella järkevän suhtautumisen. Tunteilulle ei lopulta olekaan ollut paljon tilaa.

Moni on arvellut äidin taideuran tutkimistani surutyöksi. On se tietenkin ollut sitäkin, mutta surra minä olisin voinut yhtä hyvin mökkisaunan portaalla järven rannassakin. Ehkä toisinaan jopa mieluummin juuri niin. On ollut enemmän kyse työstä, joka on vaan täytynyt tehdä. Välillä on tehnyt mieli tilata se jätelava. Joskus saattaa vielä olla pakkokin, jos vaikka tulee muutto pienempään kotiin ja varastointi mökillä käy liian hankalaksi. Tai jos haluaisinkin jatkaa loppuelämäni hieman keveämmällä repulla.

Suuret työt ovat perilliselle myös yksi suurimmista päänvaivoista.

Kuvataiteilijan perillisellä ei ole vapaa-ajan täyttämisen pulmia. Joskus on tuntunut kovalta hinnalta se, että moni ihmissuhde on jäänyt valitettavalle taka-alalle sekä ajankäytön, henkisen keskittymisen että pakollisen levonkin vuoksi. Yhteydenpitoni isän puolen sisaruksiin, muihin sukulaisiin ja moniin ystäviinkin on kärsinyt siitä, että minulla on ollut vastuullani tällainen perintö. Sitä on tuntenut huonoutta ja syyllisyyttä omasta eristäytymisestään, kokenut ikävää ja turhautumista.

Ja sitten toisaalta tietenkin onnistumisen iloa saatuaan hyvää palautetta. On tuntunut merkitykselliseltä jatkaakin. Tulee uusi innostuksen aalto ja ideoita. Kuvataiteen lisäksi Tiina Énolta jäi paljon myös kirjallista materiaalia - nuoruuden päiväkirjoista aina viimeisten vuosien merkintöihin saakka. Runokirja, joka minun kai pitäisi toimittaa loppuun. Matkakertomuksia, valokuvia, lehtileikkeitä. Melko dramaattisiakin henkilöhistorian palasia yhdistettyinä taiteilijan uraan. Vaikka mitä. Niistä olisi mielenkiintoista koota vielä joskus jotain kirjallistakin, mutta ehkä ensin täytyy tutkia kiinnostaako sellainen yleisöä. Nykyisessä kokemusten jakamisen kulttuurissa ei enää tunnu mielekkäältä tehdä jotain tällaista terapiamielessä vain itseään varten.

Vaikka olen kironnut osaani varmaan enemmän kuin kiitellyt, niin olen silti äidin puolesta tyytyväinen, ettei hän rasittanut päätään tällä perintökuorma-ajatuksella. Tiina Éno ei ollenkaan aikonut kuolla niin nopeasti, eikä onneksi tiennyt sen tulevan niin yllättäen ja pian, joten työhuoneella oli loppuun saakka täysi tohina päällä. Jos äiti olisi alkanut inventaarioon ja raivaukseen itse, olisi ehkä yleisön ihmettelemä viimeinen taiteellinen käännekohta jäänyt syntymättä.

Alkeellisellakin logiikalla ajateltuna, meitä kuvataitelijoiden perillisiä on tässä maailmassa paljon. Ja lisää tulee. Yhteisestä liitosta vitsailuni lisäksi ihan oikeasti unelmoin pikkuisen myös sellaisesta maanläheisemmästä vertaistukiverkostosta. Siinä saisi iloita ja ruikuttaa ihan vapaasti suodattamatta. Kanavoida sellaisesta syntynyttä energiaa uudeksi toiminnaksi. Ehkä vielä joskus.

Valokuva eräältä retkeltämme Firenzessä muistikirjan etulehdellä.

19 x 24 cm

Pienet teokset ovat monessakin mielessä suuria maalauksia huolettomampia. Näin perillisen näkökulmasta niiden kuljettelu ja varastointi on helppoa. Taiteen harrastajille puolestaan tällainen kokoluokka saattaa merkitä sitä, että maalauksen voi hankkia itselleen ilman isoja kipukynnyksiä. Pienelle teokselle löytyy aina paikka, vaikkei seinätilaa paljon olisikaan. Ja toki pikkumaalaukset ovat myös lompakkoystävällisiä.

Tammikuu-sarja vuodelta 1993 on ollut yksi yleisön suosikkisarjoista. Minulla on sitä jäljellä vielä viiden teoksen verran. Valokuvasin nämä jo syksyllä:

Kaikki tässä esillä olevat työt ovat saman kokoisia, 19x24 cm. Vaikka puhunkin maalauksista, niin virallisesti kyseessä on sekatekniikka. Tiina Énolla oli 1990-luvulla vaihe, jolloin hän elävöitti teostensa pintoja mm. raaputtamalla, sienitöpötyksellä ja sekoittamalla hiekkaa maalin sekaan. Pidän itsekin siitä vaiheesta kovasti, ja muistan miten lainasin äidin työhuoneelta pari isompaa tämän tyylisuunnan taulua silloiseen nuorenparin kotiini.

Myöhemmin ne teokset on myyty - harmi, kun en tiedä nykyistä omistajaa.

Äidillä oli teoria siitä, miksi ihmiset ovat pitäneet juuri tämän vaiheen töistä. Hän - mielestäni turhan vaatimattomasti - pohti, että nämä varmaan ovat "helppoja" myös silmälle. Esteettisesti kauniita, joskaan eivät muka välttämättä niin puhuttelevia kuin jyrkemmin väritetyt työt. Minä tyttärenä ja katsojana olen ennemminkin taipuvainen ajattelemaan, että yksivärisyys voi olla jopa tavallaan "vaikeampi" laji. No, joka tapauksessa "yleisö on puhunut" - ja pitääkin ihan miettiä, onko näistä töistä jokin sellainen, jota en myyntiin pistäisikään. Että jos säilyttäisin arkistomielessä itselläni yhden.

Hinnoittelupolitiikka melkein vaikeutuu sitä mukaa, mitä pienempi teos on kyseessä. Itse taiteilija inhosi hintojen määrittelyä varmaan vielä enemmän kuin minä nykyään. Olenkin siihen tarvinnut ammattilaisten apua aina näyttelyiden kynnyksellä, vaikka lopulta kuitenkin teen päätökset itse.

Aikoinaan nämä Tammikuu-työt ovat esimerkiksi Taidelainaamossa maksaneet 1500 markkaa, kuten kuvasta näkyy. 600 euron luokkaa siis tänä päivänä. Se tuntuu minusta hieman paljolta.

Sitten kymmenen vuotta myöhemmin - vuonna 2003 - äiti oli ilmeisesti tyytymättömyyttään maalannut osan Tammikuu-töistä päälle kokonaan uudet kuvat. Ja tussilla on kääntöpuolelle merkitty hinnaksi 250 euroa. Jälleen joudun miettimään, mikä olisi arvostava ja samalla yleisöystävällinen hinta nyt 13 vuoden jälkeen - taiteilijan kuolemasta on neljä vuotta - kun näitä sinisiäkin on enää jäljellä se viisi.

Uusia näyttelyitä en ole ihan vielä järjestämässä, joten minulla on aikaa pohtia tätä. Uskoakseni tämä on mahdollisimman epäkiinnostava aihe Tiina Énon taiteen ystäville, mutta arkipäivää minulle.

"Aukko", 2003. Öljyväri kankaalle.

Näissä 2000-luvun sinisissä töissä on jotain mainiota raikkautta minun silmääni. Taiteilijakin on niitä tarkastellut yksilöinä, koska on nähnyt vaivaa nimetäkseen jokaisen työn erikseen. Minulta on näköjään jäänyt vahingossa kuvaamatta sarjan "Aurinko laskee" -niminen maalaus. Se on ihan samanhenkinen kuin nämä muutkin tässä näytetyt.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä, miten tuntuu että pikkutöissä on enemmän katsottavaa kuin suurissa. Niin myös näiden kohdalla, koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, kun sille antaa vaan tilaa. Esimerkiksi alla olevassa maalauksessa minä näen sumusta ja tyrskeistä ilmaantuvan kalastajaveneen lähestymässä kotisatamaa.

"Keltainen rauha", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Kevätpäivä", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Tyyntä", 2003. Öljyväri kankaalle.