Romutaidetta 1970-luvulta

Koruksi ajateltu romutaide, noin 5cm.

Ensimmäisiä muistikuviani äidin taideurasta ovat retket "romikselle". Varmaan Tattarisuolle. Oli kiinnostavia ruosteisia läjiä, joiden penkomisessa olin mukana. Varmaan siksi, että ei ollut lapsenvahtia tai siksi, että pikkulapsi oli kätevä ottaa mukaan kaatopaikkatyyppiseen miljööseen ulkoilemaan. Muistan näitä aikoja mielikuvitusta ruokkivina ihmeellisinä hetkinä. 

Äiti teki pikkuisia taideteoksia löytämistään romun palasista. Osa niistä oli ajateltu koruiksi, osa seinäkoristeiksi, kuten tämä tässä alla:

(Noin 7cm.)

Takapuolelta voimme päätellä, mikä oli maalailuun ryhtymisen ja muotojen näkemisen alkupiste:

Sitten oli mutterijuttuja, joista taiteilija maalasi mielenkiintoisia kynttilänjalkoja. Nekin ovat jossain arkistoissani. Olen miettinyt, että johtuiko "romiksilla" kuljeskelu siitä, että oikea taidemateriaali oli niin kallista nuoren äidin budjettiin nähden, vai mahtoiko hylättyjen asioiden kohtalo toimia inspiraationa.

Oliko kyse maalaamisen tarpeen lisäksi siitä, että ruosteiset asiat tarjosivat mahdollisuuden löytää muotoja, joihin muuten ei välttämättä olisi törmännyt. Omalla tavallaan edelläkävijän toimintaa, ei 1970-luvulla ollut vielä niin muodikasta hyödyntää hylättyä rautaromua.

Tässä elämänvaiheessa taitelijan vanhemmat olivat merkittävä tuki lapsen kanssa, ja hoito-ohjekirjeessä oli mainittu myös tämä romutaideasia. Siis sen lisäksi että "Älä hermoile sen kanssa! Anna sen kiukkuilla silloin ku kiukkuilee, älä kuuntele!"

Grafiikan iltakoulussa 1975

Yksityiskohta grafiikasta, 1975.

Jossain on tallella kirjeitä tältä ajalta. Niissä tulee olemaan valaisevaa materiaalia siitä, mitä tuleva taiteilija ajatteli opiskellessaan grafiikkaa iltakoulussa. Minä olin silloin vasta vuoden ikäinen, joten pahemmin muisteltavaa ei näkökulmastani ole.

Paitsi että taiteilijan vanhemmat tuntuivat arvostaneen näitä ensimmäisiä grafiikoita, sillä ne kehystettiin kodin aitiopaikalle. Edelleen samoissa ryhdikkäissä mustissa pikkukehyksissä ne ovat tänäkin päivänä minun seinälläni.

(20x12cm.)

Kyse on ollut tekniikan opiskelusta, minkä jälkeen Tiina Éno ei erityisemmin pysähtynyt grafiikkaan, vaan alkoi maalata. Vasta myöhemmin Italian taiteilijatalon prässien äärellä alkoi tehdä mieli levyjen ja raaputuksen pariin, ja silloinkin syntyi lähinnä uniikkeja monotypioita varsinaisten grafiikansarjojen sijasta.

Ainakin tämänsuuntainen käsitys minulla on asioiden kulusta.

(9x7cm.)

Jotenkin huomaa, että näinä 1970-luvun aikoina ollaan vielä - tietenkin - ilmaisua hakemassa. Yhtäältä oli tarve tehdä esittäviä kuvia, laittaa muistiin tunnelmia. Toisaalta viivoihin alkoi ilmaantua sellaisia elementtejä, joiden merkitykset katsoja sai itse määritellä. 

Tiina Éno oli nuori, vasta vähän päälle parikymppinen. 

(9x5cm.)

Taiteilijan taipumus kiinnittää huomiota ympärillä olevien asioiden yksityiskohtiin alkoi olla ilmiselvää. Niiden tulkinta omaan maailmaan sopiviksi. Asetelmien merkitys ei tarkoittanut sitä, mitä reaaliajassa näkee, vaan tärkeämpää oli kokemus.

Veikkaan, ettei nuori Tiina välttämättä ajatellut asiaa noin pitkälle, mutta näin sukupolven jälkiviisaampana uskallan lähteä näihinkin arvioihin.

(7x9cm.)

Oli aika alkaa rakentaa ja ymmärtää sitä, että taiteen tekeminen tuli olemaan elämäntyö. 

Kuvan täytyy olla suurinpiirtein samoilta ajoilta.
Sen ottajaa en (vielä) tiedä.

"Ensimmäinen" öljyvärityö 1978

Jo vuosia ennen menehtymistään Tiina Éno luovutti minulle omaksi tämän pienen maalauksen. Halusi sen pois silmistään, mutta kertoi sen kuuluvan - niin kuin toki monien muidenkin töiden - nimenomaan minulle, koska muotokuva esittää isääni Hannua.

Äiti sanoi, että maalaus on "aivan hirveä". Se kuulemma oikein hävetti. Mutta pala historiaa sittenkin. Taiteilijan mukaan on kyse ensimmäisestä öljyvärityöstä. Siitä minä en uskaltaisi kuitenkaan mennä takuuseen, vaikka maalarin sana asiasta onkin.

Kyllähän Tiina Énolta 1970-luvun lopulta on paljon muitakin teoksia.

"Hannu", öljyväri kankaalle, 1978. 21x19cm.

Kun tänä vuonna on tulossa retrospektiivinen näyttely, niin koen asiakseni esitellä tämän(kin) yksittäisen maalauksen. Se on jostain syystä laitettu oikein jykeviin kehyksiinkin.

Teos on maalattu tai ainakin ajoitettu vuoteen 1978. Eli noin viiden vuoden päähän siitä, kun nuoripari meni naimisiin. Taisi siinä olla avioerokin jo maalauksen aikoihin tulossa. Siitäköhän johtuu mallin vakava ilme. Yhdennäköisyyttä on ehkä havaittavissa, vaikka vertaisi onnelliseen hääkuvankin Hannuun.

Vaikkei Tiina Éno koskaan valokuvantarkkaan ilmaisuun pyrkinytkään, niin tunnelmien ja piirteiden kuvaamisessa hän taisi alusta asti olla aika vahvoilla.

Hannu Leppänen häissään syksyllä 1973.

Minulle kuvan lisäksi maalauksesta tekee erityisen merkityksellisen se tosiasia, että työ on tehty isäni maalauksen kääntöpuolelle. Vanhemmillani - kummallakin - oli halu tehdä kuvia, ja materiaalista oli varmastikin pulaa. Hylätyt työt laitettiin kierrätykseen, mikä minusta on eräänlaista miniatyyrikulttuurihistoriaa parhaimmillaan:

Italiassa talvella 2009

Suurin osa äidin grafiikanlehdistä on kehystämättömiä. Arvelen, että enimmäkseen näyttelytarkoituksiin aiotut vedokset taiteilija laitatti paspartuureihin ja lasin alle. Paljon - paljon - on käsissäni irtolehtiä, jotka Tiina Éno akuutisti rajasi pois kehystettävien joukosta. Tuskin siksi, että ne olisivat "huonoja", vaan luullakseni sen vuoksi etteivät ne sopineet näyttelykokonaisuuksiin. 

Arkistoistani löytyy aika paljon sellaista "ennennäkemätöntä" grafiikkaa, joka saattaa olla yleisölle jopa aika vieraan tuntuista. 

Esimerkiksi näitä tässä nyt esillä olevia vedoksia en ainakaan muista nähneeni missään julkisessa esillepanossa, en kehyksillä tai ilmankaan näyttelyiden sivupöytien muovitaskuissa. Olikohan äidillä niistä jokin mielipide, ei ehditty siitä puhua. Oliko ehkä jokin pidemmän tähtäimen ajatus, vai mahtaako nyt olla kyse täysin hylätyistä töistä.

Vedokset on signeerattu, eli "virallisesti" kelpuutettu.

Näitä ja tunnetumpia töitä äiti kuitenkin prässillä väänsi yksitellen Grassinan suomalaisten taiteilijoiden talossa samana talvena kun kävi mm. Civita di Bagnoregiossa, josta on aiemminkin esitelty kuvia näillä sivuilla.

Tiina Énon kännykkäkuva.

Ensi "perkaamalla" nämä grafiikat eivät kuuluneet omiin suosikkeihini. Tein niistä kuitenkin kuvia, ja pysähdyttyäni tarkastelemaan tarkemmin huomasinkin kiinnostuvani. Jostain alkeellisesta syystä ajattelin ensin, että äiti oli käyttänyt lankaa (!) prässin välissä tehdäkseen kuvaan valkeita melkein kolmiulotteisia viivoja.

Tekniikka lienee lopulta vähemmän tärkeää kuin itse lopputulos, mutta ymmärsin kuitenkin järkeiltyäni vähän pidempään, että sen sijaan että prässin väliin olisi laitettu asioita, on ihan perinteisesti askaroitu itse levyllä. Hyvinkin tietoisesti. Syvä katsominen näyttää tietenkin sen, ettei lopputulos ole todellakaan sattumaa.

Miten edes tulin sellaista ajatelleeksi. Joskus tyttärenä tulee.

Kun katsoin näitä kuvia, pidin niitä ensin levottomina. Niin kuin ne edelleen mielestäni ensi silmäyksellä näyttävätkin olevan. Onko levottomuus sitten hyvä vaiko vähemmän toivottu piirre kuvataideteoksessa - siihen lienee turha ottaa kantaa.

Toki proosallisena ihmisenä jäin miettimään taas sitäkin, että mistä kumpusi tämän grafiikkasarjan inspiraatio. Selasin valokuvia. Se on luultavasti aivan toisarvoista työtä, mutta en usko että on haittaakaan yhdistellä Tiina Énon yksittäisten ajanjaksojen kokemuksia ja tekemisiä. Mielenkiintoista se ainakin on.

Tiina Énon kännykkäkuva.

Vaikka maalaus tai grafiikanlehti olisi kuinka pieni, siitä löytyy katsottavaa. Joskus tuntuu, että mittakaavaltaan vaatimattomammat työt puhuttelevat jopa suuria enemmän. Ohessa rajaamiani yksityiskohtia, joissa "näen" tilanteita. Toki tekisi mieli kertoa, että mitä näen, mutta se kertoisi enemmän minusta kuin itse teoksesta.

Jos jotain, niin sen opin jo Tiina Énon elinaikana, että taideteoksella on täsmällisesti niin monta merkitystä kuin on katsojaakin. Uskon, että jokainen meistä näkee värit ja muodot eri tavalla, puhumattakaan siitä, että mitä niissä näkee. 

Tiina Énolle oli tärkeää jättää tilaa katsojalle.

(Yksityiskohta.)

(Yksityiskohta.)

Taiteilijalla on oikeus myös vapaa-aikaan, vaikka varsinaista rajaa työn ja levon välillä voi dramaattisimmillaan olla vaikeakin määritellä. Tiina Éno piti huolta rajanvedosta, siitä todisteeksi jäätelökuva:

Oli "pakko" lähteä välillä liikkeelle ihmisten pariin. Tai kulttuuria ihastelemaan, ihan perusnähtävyyksiinkin. Niistä oli Tiina Énolle iloa etenkin, kun oli mukana vierailulla käyvää perhettä. Oli vapauttavaa vain katsella ihmisiä, olla tavallinen. Pitää lepoa luomisesta.

PS. Olen kiitollinen monien äidin tämän kauden tunnelmavalokuvien paikallistamisesta Merita Koskimiehelle, joka on yksi äidin Grassinan ajoilla syntyneistä ystävyyksistä. En olisi osannut kertoa Civita di Bagnoregiosta ilman Meritaa. Hän teki äidin kanssa hengähdysretkiä residenssin lähitienoille, ja ystävyys säilyi Suomenkin päässä loppuun saakka.

Sinistä

Sekatekniikka kankaalle, 50x61cm. 1990-luku.
Nimetön.
Ilmeisesti tätä teosta taiteilija ei ole kelpuuttanut näyttelyihin.
Ihmettelen kovasti, että miksi.

Vaikka monelle Tiina Éno on jäänyt eniten mieleen keltaisista ja voimakkaan punaisista teoksistaan, aina silloin tällöin sininen väri pompsahti maalauksiin. Se tuli kuin kutsumaton vieras, hämmentäen taiteilijan. (Tosin vihreä hämmensi vielä enemmän.) Sinisellä oli hänen sielussaan erityisasema, ja kyseiseen väriin Tiina Énolla oli ehkä jopa vähän ristiriitainen suhde. Se muistutti häntä Leena-äidistä, mihin on aiemmin viitattu esimerkiksi tilataiteesta kerrottaessa.

Toisaalta sininen oli tietenkin väri muiden joukossa, ja jos äiti puhui siitä kiukkuisena, sen nimi oli kuninkaansininen. Jos sen sijaan ihaillen, oli kyseessä esimerkiksi ultramariini.

Jokaiselta Tiina Énon aktiivisen taiteen tekemisen vuosikymmeneltä löytyy sininen vaihe. Olen yleisöä varten valinnut nyt muutamia keskenään melko erilaisia esimerkkiteoksia.

Katse taaksepäin.
Sekatekniikka kankaalle, 50x50cm. 1991.

Yllä oleva maalaus on aikoinaan ollut muun muassa Taidelainaamossa esillä, ja kiinnostuneena pistin merkille, että lainaamon lappusessa väitetään tekovuodeksi vuotta 1992 ja tekniikaksi "pelkkää" öljyväriä kankaalle, vaikka itse teos kertoo molemmista aivan muuta. 

Maalin sekaan on selvästikin sekoitettu hiekkaa, ja raaputustekniikkakin on ollut käytössä. Ja jokaisen silmähän nyt sen erottaa, että teos on signeerattu vuonna 1991. Itseäni kiinnostavat eniten silti muodot. Ne ovat tuossa vaiheessa 1990-lukua vielä "jäänteitä" 1980-luvun esittävämmästä kädenjäljestä. Vai mitä sanaa tulisi tunnistettavista muodoista käyttää, onko se esittävä? Sitä minä usein mietin.

No, alla olevaan teokseen taiteilija oli päätynyt tekemään muutoksia ja jälki onkin jo enemmän tunnelmoivaa. Kyse alkaa olla vaikutelmista, asiat sulautuvat toisiinsa ja maalausten ryhti alkoikin 2000-luvulla tarkoittaa jotain ihan muuta kuin selkeitä muotoja tai viivoja.

Valkoinen lintu.
Öljyväri kankaalle, 30x30cm. 2003.

Teos on sekin ollut alunperin 1990-luvun alun tuotantoa. Kymmenen vuotta myöhemmin Tiina Éno päätyi tosiaan jostain syystä maalaamaan päälle ja nimeämäänkin työn kokonaan uusiksi. Siitä tuli Valkoinen lintu, enkä valitettavasti muista että mitä näyttelyä varten - tai muuten että miksi - teos sai tällaisen kohtelun.

Koska äiti oli aika tuottelias, tällainen vanhojen maalausten uudelleen työn alle ottaminen oli aika harvinaista. Vaikka taiteilijalla olikin jopa kiusaantunut suhde joihinkin takavuosien teoksiinsa, ei hän silti yleensä niihin kajonnut. Ymmärsi arvostaa suurinta osaa, pitää niitä uran eri vaiheina, mitä pidän hyvänä ilmiönä.

2000-luvun loppupuolella ilmaisussa oli uudenlaista raikkautta. Hallitseva sinisyys maalauksissa oli edelleen varsin harvinaista. Alla oleva teos on sittemmin saanut hyvän kodin. (Muut edellä esitellyt työt ovat allekirjoittaneella, ja myös myynnissä.) 

Kun aikoinaan löysin sen äidin työhuoneelta, ja myöhemmin kuvan myöskin sen "kaverista", niin ymmärsin että käsillä oli todellakin pienet kuriositeetit Tiina Énon viimeisten vuosien taidetta ajatellen:

Sateenvarjon alla. Öljyväri kankaalle, 60x30cm. 2008.
(Kuva: Arto Keskinen)

Ja viimeisenä kuvana se yllä olevan teoksen "kaveri", jonka olinpaikkaa - tai edes nimeä - en itse asiassa tiedä. Jos omistaja sattuu tätä lukemaan, niin olisin ilahtunut jos saisin yhteydenoton. Olen asettanut yhdeksi tavoitteeksi myös sen, että kartoitan niin sanotusti maailmalla olevien teosten koteja.

Öljyväri kankaalle, 60x30cm. 2008.
(Kuva: Arto Keskinen)