Kollaasivaihe 1990

Kevättalvi, 1990. 47x37 cm, sekatekniikka levylle.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

On sääli, mutta varmaan ihan tavallinen tosiasia, että osa taiteilijoiden teoksista kärsii erinäisistä varastoista. Niin on käynyt myös Tiina Énon vuoden 1990 sekatekniikoille, joita itse kutsun kollaaseiksi. Ne on tehty jollekin levylle, kiinnitetty kehystettyihin vanerilevyihin, jotka ovat niitä kärsineitä. Itse työt ovat hyvässä kunnossa - mutta koen pikkuisen huolta, että miten saisin niistä edes nämä pari edustuskelpoiseen kuntoon vielä kesäksi.

Äiti aikoinaan varastoi töitään Pääskylänrinteen työhuoneen taloyhtiön kellariin ja sittemmin itse työhuoneeseen. Kun minä pari vuotta sitten tyhjensin ateljeen lopullisesti, kävi ilmi että siellä oli yläkerran vesivahingosta johtunut kosteusvaurio - eli ei ihan parhaat olosuhteet teosten varastoinnille.

Joudun opiskelemaan hieman restauraatiota, ehkä jopa käyttämään väkivaltaa mikäli esimerkiksi näitä töitä laitan esille.

1990, sekatekniikka levylle, 37x47 cm.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

Itse ajattelen näitä sekatekniikkatöitä jotenkin välivaiheina Tiina Énon uralla - kokeiluina, mahdollisuuksina johonkin uuteen. Silti ne eivät olleet mitä tahansa askartelua, koska ovat olleet yksityisnäyttelyn lisäksi myös yhteisnäyttelyssä, kuten kääntöpuolelta voi todeta:

Galleria Kruununhaan näyttelystä on aikoinaan kirjoitettu lehtijuttu, mutta perhealbumiin talletettu kopio siitä ei kerro itse lehden saati kirjoittajan nimeä. Noloa vähän on se, että Éno on kirjoitettu Eloksi kautta linjan. Taiteilija oli vielä 1990-luvun alussa Leppänen-Éno, ennen kuin pudotti ensimmäisen avioliittonsa sukunimen kokonaan pois. Mutta Elo hän toki ei ollut koskaan.

Tähän kauteen on kuulunut myös sarja veistoksia, tai pienoispatsaita. Aika oli mielenkiintoinen, ehkä jopa käännekohta uralla. Lehdessä kerrottiin näin:

" - Jahtaan yhtä ja samaa. Näissä jutuissa on vielä liikaa turhaa. Joku mua vaivaa, sanoo Tiina Leppänen-Éno.

--

Galleria Kruununhaassa parhaillaan oleva Leppänen-Énon pieniä veistoksia, maalauksia ja sekatekniikkaa esittelevä näyttely vaikuttaa ensi vilkaisulta siniseltä."

(Perhealbumista.)

"Sininen sopiikin hänelle hyvin. Sininen on ajatuksen, taivaan ja vedenpinnan väri.

- Pyrin enemmän ja enemmän täyteen abstraktisuuteen. Haluan ilmaista omia tunnetiloja. Haluan hahmottomampaan. Kissat, ötökät ja ihmishahmot olen jo miltei maalannut pois. 

Keskellä pienen gallerian lattiaa löytyy seesteinen veistos, "Lepäävä muoto".

- Se symboloi mua merkkinä siitä, että kaikki on tehty tätä näyttelyä varten.

Vaikka kaikki on tehty, jotkut työt jäävät mielenpohjalle elämään.

- Tuon triptyykin koen luonnoksena suurempaan, jota tahtoisin jatkaa eteenpäin. Kädet jo kihelmöivät."

(Perhealbumista.)

"Elävälle faneripinnalle maalattu triptyykki vie veteen ja elämään; se on kuin ihmismielen pulppuamista, välillä seesteisenä suvannossa seisahtaen, välillä koskissa kohisten.

Eniten Leppänen-Énoa vievät värit, rytmit ja iso pensseli. 

- Aina on helppo tehdä omena, ihmiskasvo. Rytmi on vaikea juttu, ehkä se juuri siksi haastaa.

- Värien maailmassa eläminen on yksinäistä. Silti jätän kulttuuripolitikoinnin muille, vaikka toivoisinkin, että näyttelyiden pitäminen olisi helpompaa."

(Yksityiskohta kollaasista)

Taiteilijan uraa dokumentoivana tyttärenä olen kokenut hieman päänvaivaa juuri tämän vaiheen kanssa, mutta nyt se on jotenkin alkamassa hahmottua. Oheisessa näyttelyssä on ollut esillä myös maalaus, jossa alkaa olla lupausta 1990-luvun suosiota saaneesta ensimmäisestä oikein keltaisesta kaudesta.

Oli aika siirtyä eteenpäin.

Öljyväri kankaalle, 1990. 30x40 cm.

Sammatti 1989.

Yksityiskohta maalauksesta Epäilys, 1989.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Kun tutkin Tiina Énon isoja vanerilaatikoita, joihin hän oli varastoinut aikoinaan pienehköjä maalauksiaan, niin löysin töitä 1980-luvun lopusta. Minä en muistanut niitä käytännössä ollenkaan. Toki olin niiden tekoaikana itse rippikouluikäinen ja kiinnostuksen kohteeni olivat varmasti aivan muualla kuin äidin taiteessa. Lisäksi uskoisin, ettei tämä vaihe ollut aivan kultakautta taiteilijan uralla, mutta esille sitä oli kuitenkin päätynyt esimerkiksi Sammatin Taidenavettaan.

Perhealbumiin oli Tiina Énon äiti Leena Himanen liimannut sekä tyttärensä lähettämiä valokuvia, että kopion lehtijutusta Vantaan Seudussa (6.7.1989). Valitettavasti kopiossa ei näy jutun kirjoittaneen toimittajan nimeä, mutta joka tapauksessa siinä kerrotaan mm. näin:

"Kesänäyttelyistään jo muutaman vuoden aikana tutuksi tullut Sammatin taidenavetta sijaitsee kolmisen kilometriä kirkonkylän keskustasta olevan Johannes Lohilammen museon vieressä.

Kauniit maisemat ja navetan taideanti ovat tehneet siitä suositun poikkeamiskohteen. Tämän kesän näyttely on rakennettu 19 taiteilijan töistä. Vantaalaisia poikkeajia ilahduttaa, että kesänäyttelyssä on esillä myös oman kaupungin kuvantekijän tauluja."

(Perhealbumista.)

"Tiina Leppänen-Éno pitää navettaa hyvänä. Sen valkoiseksi kalkittuja, vähän röpelöisiä seiniä vasten kuvat istuvat oivallisesti. Varsinkin hänen taulujensa syvät ja voimakkaat värit saavat seinien kalpeudesta etäisyyttä, nousuakin. Tiinalla on näyttelyssä kaikkiaan 15 työtä; neljä navetan yläsalissa, alakerrassa 11 työtä.

Jos Tiina on kuvannut modernia tyylisuuntaa edustavien taulujensa tarinoita usein kissahahmojen kautta, esittäytyy nyt näyttelyssä olevissa tauluissa toinen symboli, ihmishahmo.

Ne eivät ole elävästä mallista piirrettyjä. Ne ovat omassa mielessä syntyneitä, paremminkin viitekuvia. Niistä voi päästä juoneen kiinni, ja niistä saa myös aineksia keksimään omia tarinoita. Jos niin haluaa. Myös tauluja nimetessään hän on varannut katsojalle vapauksia."

(Perhealbumista.)

"Tiina on maalannut tauluja jo vuosia. Välillä enemmän, välillä on ollut taukoja. Välillä hän on yrittänyt vaihtaa alaakin. Nyt hän on selkeän vakuuttunut asiastaan; taiteilu on alkanut tuntua elinkautiselta. Sellaiselta elinkautiselta, jossa on nautinnon ja elämän makua.

Alussa värit olivat kepeitä ja köykäisiä. Aikaa myöten skaala on tummentunut, toisinaan ne ovat painuneet tumman syvempiin sävyihin asti."

(Perhealbumista.)

"Tiinalla on nyt tumma aika, mutta mitenkään hyökkääviä eivät värit, eivätkä myöskään kuvien osin abstraktiset muodotkaan ole."

Epäilys, 1989. 30x30 cm, öljyväri kankaalle.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Taiteilija oli siis tuohon aikaan vielä vantaalainen, ja vaikutti kaupungin taidepiireissä vielä vajaat kymmenisen vuotta. 

Itseäni on nyt äidin taiteen kausia ja lehtijuttuja tutkiessa lähes huvittanut maininnat kissateeman läsnäolosta maalauksissa. Mielestäni niitä kissatöitä ei ihan niin paljon ole, että voisi puhua suoranaisesta kaudesta, vaikka aihe toki ainakin parin vuosikymmenen töissä näkyykin.  

Kehityksen "pikatarkastelua"

Retrospektiivisen näyttelyn lähestyessä olen alkanut etsiä Tiina Énon taiteellisen uran käännekohtia. En ole varma, kuinka tärkeää niiden löytäminen on, mutta oletan merkkipaalujen näyttämisen tarkoittavan myös yleisöystävällisyyttä. 

Siinä missä 20-vuotiaan taiteilijan 1970-luku oli vielä aiheen opiskelun ja ensimmäisten näyttelyiden aikaa, seuraavalla vuosikymmenellä alkoi tapahtua oikeasti ja lisää.

Olen valinnut nyt esimerkeiksi kolme teosta vuosikymmenten alusta. Ne kaikki ovat pienehköjä, alle puolimetrisiä sivuiltaan, ja koen että kokojensa vuoksi myös hyviä verrattavaksi rinnakkain.

Kävin taannoin hyvän keskustelun aiheesta, ja kuulin äidin taidetta kokeneen ihmisen näkemyksen.

"Tulit takaisin", 27x30cm, öljyväri kankaalle 1982.

"Tiina Énon taide alkoi saada voimaansa siinä kohdassa kun taiteilija alkoi perustaa ilmaisunsa havainnointiin eikä keksittyihin sisältöihin."

Tässä 1980-luvun alun työssä voi nähdä vielä sitä "keksittyä" sisältöä.  

Maalauksen nimi yhdistettynä kuvaan tuo minulle väistämättä mieleen äidin taustan. Pikkusiskon kuolema vuonna 1971 tuntuu olevan tässä työssä läsnä. Silti on osattava irrottaa maalaus myös henkilöhistoriasta, vaikka kiusaus tulkitsemiseen on suuri. 

Kun tarkastelee yksityiskohtia, voi tässä Tiina Énon maalauksessa havaita selkeiden viivojen lisäksi myös monikerroksista väritasojen käyttöä. Se tuli olemaan teoksille ominaista loppuun saakka. Vaihtelua ulottuvuuksissa tuli vielä vuosien varrella olemaan paljonkin.

1990-luvun alku oli eräs virstanpylväs, ja ansaitsee ihan oman huomionsa. Virstanpylväällä tarkoitin ensin yleisömenestystä, mutta kun tarkastelin asiaa lähemmin, huomasin kyseessä olleen myös käänteen muotokielessä. 

Kymmenen vuotta elämää oli eletty - kulunut - ja se alkoi näkyä myös tavassa tehdä kuvia.

Perehdyin teokseen, joka sinänsä ei ole ollut ehkä huippukohta, yleisön tai taiteilijankaan suosikki - vaan saattoi ennakoida sellaista:

"Asetelma", 41x50cm, sekatekniikka kovalevylle 1992.

Kokonaisuus jättää katsojalle paljon enemmän tulkinnan varaa kuin ennen. Ei olla enää "keksityissä sisällöissä". Ei askaroida tietoisen historian tai todellisuuden kanssa, vaan annetaan tunteiden tulla.

Alkoi syntyä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mikä teki ja tekee teoksista mielenkiintoisia.

Alkoi hyvän hämmennyksen aika, joka ei koskaan sitten päättynytkään. Sekä itse tekijän että yleisön kiinnostus teoksia kohtaan lisääntyi, ja se näkyi sekä luomisen voimassa että määrässä. Ehkä myös katsojien ääneen lausutuissa kokemuksissa, niin muistaisin.

Tiina Éno tuli itsevarmaksi ja yleisö merkitsi kokijoita, joiden mielikuvitus saattoi antaa maalauksille lopullisia yksilöllisiä merkityksiä.

(Yksityiskohta.)

Vuosituhannen vaihteeseen mennessä ilmaisuun oli tullut jälleen tuoretta potkua - jos sellainen sana tässä yhteydessä sallitaan:

"Sininen kosketus", 50x40cm, öljyväri kankaalle 2001.

Kerroksellisuus oli lisääntynyt, ja yksittäisestä teoksesta löytää aina vain uutta katsottavaa. Ei ihme, että Tiina Énon työt tulivat herättämään yhä enemmän kiinnostusta.

(Yksityiskohta.)

Vaikka värit ovat kuvataiteilijalle tietenkin mitä tärkein elementti, niin tuntuu että Tiina Éno oli vuosituhannen vaihteen jälkeen löytänyt ne tosissaan - jopa ehkä muotojen kustannuksella (?) - teoksissa alkoi olla ihan uudenlaista monikerroksisuutta.

Lisäksi taiteilija kokeili vuosien varrella eri tekniikoita, mutta tuntui palaavan aina itselleen ominaisimpaan. Eli puhtaaseen maalaamiseen.

(Yksityiskohta.)