perjantai 7. marraskuuta 2014

Valoisa yö (1995)


Välillä olen tuskastunut oikein isojen töiden kanssa, sillä niiden säilyttäminen ja liikuttelu ilman vaurioita tuntuu haastavalta. Perillisenä pitäisi voida omistautua Tiina Énon taiteen vaalimiseen täysillä, mutta eihän se ole mahdollista. Palkkatöissä on käytävä ja elämä silputtava järkeviin osiin perinnön ympärille. Silläpä olen kiitollinen osaaville ihmisille ympärilläni.

Yksi lommon saatu teos on fiksattu. (Jo aikoja sitten) Eikä edes minun toimestani, vaikka olenkin saanut äidin taiteilijaystäviltä muutamia selkeitä ja yksinkertaisia neuvoja arjen restauraatioon.

Valoisa yö, 1995. Öljyväri kankaalle, 130x120cm.
(Kuva: Galleria Bronda)

Minulla on ajatuksissani lista teoksista, joiden pitää säilyä ehdottoman kunnossa. Ja sitten on se toinen lista. Ennen kuin heitän yhtään taulua juhannuskokkoon, tulen kuitenkin konsultoimaan viisaampia. Olen edelleen jo etukäteen kiitollinen.

Kuvan teos on yksi hienoimpia ja harvinainen myös, Tiina Énon tuotantoa ajatellen. Joko "mustavalkoiset" työt ovat kaikki maailmalla, tai niitä oli alunperinkin kovin vähän. Minä aion laittaa jonkin niistä ehkä ensi kesänä esille, kun saan pitää näyttelyn taiteilijan kasvupaikkakunnalla. Minä palaan mainostamaan sitä myöhemmin! On paljon hyviä teosvaihtoehtoja taannehtivaan kokonaisuuteen, tulee mielenkiintoinen valintaprosessi.


Taiteilijaelämää?

(Allekirjoittaneen ottama kuva taiteilijan asetelmasta.)

Tämä toki on Tiina Énon taiteeseen keskittynyt sivusto, mutta mieleni tekee valottaa pikkuisen myös itse taiteilijan arkea. Aiemmin olen siihen viitannut kertomalla Pääskylänrinteen työhuoneesta muutamalla sanalla ja kuvalla. Vaikka meillä jokaisella on erikseen työminä työpaikalla ja se toinen siviilissä, eikä se välttämättä ole sen kummempaa taiteilijoillakaan - ja sitä toki pitäisi kunnioittaa - niin silti käymme nyt Tiina Énon kotona.

Sillä hän sanoi Pengerkadun pikku yksiöstään, että se oli kuin koru.

Viimeisen elinvuotensa aikana äiti kuitenkin haaveili isommasta asunnosta ja oli ilmeisesti yksiönsä myyntiä varten ottanut salamavalokännykkäkuvia kodistaan. Ohessa siis niitä.


Oli melkein aina yhtä yllättävää todeta, miten paljon tavaraa saa ihminen nätisti mahdutettua alle 20 neliöön. Kertakaikkiaan. Tietenkin huonekorkeus toi mahdollisuuksia, oli parvi ja kirjahyllyt katonrajassa. Ja kun huushollia asutti hyvin hoikka nainen, ei haitannut vaikka käytössä oli kylpyhuoneen sijasta vain minivessa käsisuihkuineen. 

Eikä Tiina Énon intohimoihin kuulunut varsinaisesti ruoanlaittokaan, niin kahden keittolevyn yksikkö ja matkajääkaappi olivat aivan riittävät.

Taiteilijalle pääasia kodissa oli pitkään "vain" tunnelma, ylin kerros ja näköala. Siis jos katsoi ikkunasta tarkemmin ulos, saattoi vastapäisen talon sijasta nähdä pätkän Pengerkatua ja romanttisia kattoja. Aamuaurinko paistoi kesäisin suoraan ylläolevan kuvan seinään, joka siitä säteilystä lopulta pikkuisen kärsikin.


Myönnän, että minua joskus ärsytti äidin valitus asumisahtaudesta ja kiipeilystä parvisänkyyn. Ajattelin, että eihän sitä normaalillakaan helsinkiläisellä tavispalkansaajalla ole välttämättä varaa sen kummempaan tilaan, jos haluaa asua urbaanisti lähellä keskustaa. Puhumattakaan taiteilijaelämän reunaehdoilla elävästä ihmisestä. Ei voi asua lukaalissa, jos siihen ei ole varaa.

"Lukaali" meillä oli Vantaan Hakunilassa. Sieltä äidin vanhemmat hankkivat nuorelle perheelle kolmion upouudesta tornitalosta 1970-luvulla, ja siinä taiteilija asui parisenkymmentä vuotta. Kertoi, miten kärsi eristyneisyyden tunteesta vaikka tilaa oli. Pitkät bussimatkat keskustaan ja ankea lähiöympäristö tuntuivat vaatineen Tiina Énolta erityisiä selviytymisen ponnisteluja, ja helpotus oli suuri kun sen hinnalla 1990-luvun lopulla oli mahdollista saada edes pieni pala oikeaa kaupunkia itselleen.

Tiina Éno myi Hakunilan kodin ja osti 17,3 neliötä Kalliosta. Välissä hän asui pienen hetken kommuunissa Kruununhaassa.

Äitihän ei koskaan haaveillut mistään maaseuturomantiikasta. Hän piti itseään kaupunkilaisena, vaikka nauttikin tilapäisistä oleskeluista maalla ja ulkoiluista luonnossa. Ahdas asuminen oli hänelle aluksi pieni hinta siitä, että tuli tunne osallisuudesta ja sykkeessä olemisesta. Eikä ollut siis kyse mistään trenditekijöistä, vaan elämästä.


Kalliosta tuli Tiina Énolle läheinen kaupunginosa. Ajattelen, että yhtä hyvin se olisi voinut olla jokin muukin kolkka keskustan liepeiltä, mutta näin nyt vain kävi. Minä itsekin asuin muutaman vuoden parin korttelin päässä äidistä - mikä vasta hassulta tuntuikin - ja saman totesin itsekin, että kätevää kun on lähellä kirjasto ja kuppilat, Keskuspuisto ja tietoisuus siitä että aina voi jalkautua ihmisten pariin jos huvittaa.

Lopulta äiti kuitenkin tosiaan päätyi etsimään vähän isompaa kotia ja oli sopinut jo kaupatkin yksiönsä ostajan kanssa. Siitä syntyi minulle pienoinen riitasotku taiteilijan kuoleman jälkeen, mutta asunto on edelleen minun hallinnassani. Huvitti joskus ajatus, että tekisin siitä taiteilijamuseon. Mutta vaikka äidin teoksilla paljon ihailijoita onkin, ei tässä vissiin ihan Tove Jansson -mittakaavassa askarrella.

Koru jatkaa elämäänsä. Edelleen sinne kuuluu hissin äänet, naapurien riitelyt ja yläkerran vintin tuuli myrskysäillä. Samalla tavalla suloinen on ikkunanäkymä ja tunnelma. Minulla olisi monta tarinaa asunnosta kerrottavana, mutta todellisuus oli kuitenkin se, että Tiina Éno vietti siellä loppujen lopuksi aika vähän aikaa. Kipitti nopeasti työhuoneelleen, jossa yhtälailla - jos ei enemmänkin - oli kuin kotonaan.


Italian kuvapareja (2011)

Tiina Énon oma kännykkäkuva.

Selasin tässä aiemmin syksyllä Tiina Énon kaikki valokuvatiedostot läpi hänen kannettavalta tietokoneeltaan siirtäessäni niitä itselleni talteen. Vielä tulisi ne(kin) laittaa johonkin järjestykseen, sillä joukossa on moniakin pysähtymisen ja katsomisen arvoisia ihan kotimaastakin, mutta varsinkin aina Italian kuvat tekevät vaikutuksen.

Vaikka ne onkin otettu tavallisella kännykkäkameralla.

Jotenkin taiteilija taisi olla matkoilla henkevimmillään. Kukapa ei olisi. Vaan toki kun viettää ulkomailla tavallista lomaviikkoa pidemmän ajan - kuukausiakin - niin jonkilainen arkikin sitä väistämättä vastaan tulee. Niin myös äidillä. Oli saamattomia päiviä, ikäviä säitä, pakollisia kauppareissuja ja siivousta. Unettomuutta. Päiväunia.

Mutta sitten oli inspiroivia retkiä, pitkiä kävelyitä, rauniokaupungeissa kulkemista ja hämmentäviä aamunsarastuksia, jollaisia harvemmin tulee vaellettua katsomaan. 

Taiteilijan kännykkäkuva tämäkin.

Varmaan joitakin päiviä tai pitkiä iltoja leimasi myös jonkinasteinen kaipuu kotiin. Aivan toisista asiayhteyksistä olen joskus opiskellut ja antanut itseni ymmärtää, että etäisyys arkeen ja haikeus - niistä jotenkin itsestäänselvästi nousee erityinen luovuus. Vai johtuuko se sittenkin tietynlaisesta joutilaisuudesta, jonka työskentelymatkat residensseihin taiteilijoille tarjoavat. Sehän niiden reissujen tarkoitus tietenkin onkin, saada jotain myös aikaiseksi.

Ainakin Tiina Éno koki niin, ja pyrki tekemään kurinalaisesti myös töitä oleskellessaan Italiassa. Oli turhautunut, jos työskentely ei meinannut sujua. Hän rytmitti reissunsa niin, että välissä saattoi olla vaikka kokonainen vapaaviikko. Yleensä silloin jos joku Suomesta meni vieraisille, esimerkiksi minä tai miesystävä. 

Mutta heti vieraiden lähdettyä alkoi taiteilija kokea painetta kuvien tekemiseen, ja niitähän syntyikin sitten: 

Marzo I, 2011, 24x29 cm, grafiikka monotypia, hiili ja pastelliväri.
(Kuva: Galleria Bronda)

Helmikuussa 2011 Tiina Éno jäi Casa Finlandeseen itsekseen minun vietettyäni siellä hänen kanssaan aikaa työskentelyjakson ensimmäisellä viikolla. Matkustin sinne yhdessä äidin kanssa, sillä jostain syystä häntä hermostutti lentomatkailu. Yhteiseksi vitsiksi tuli selviytymisemme lentojen vaihdosta Pariisissa, joka sujui ilman ennakoituja sekoiluja. Ei ollut meistä kumpikaan ihan supliikki matkailija.

Ensimmäisen viikon aikana otettiin tuntumaa tuttuun maisemaan, kaupunkiin ja vähän ulkopuolellekin. Tutustuttiin talon muihin suomalaistaiteilijoihin, mikä oli etenkin minulle varsin mielenkiintoista. Käytiin tuomiokirkon takana taidetarvikeliikkeessä ja kerrankin äiti sai minut myös pakotettua Uffiziin.

Mutta saateltuaan minut kentälle, alkoi Tiina Éno työhön. Syntyi muiden muassa nämä kaksi pientä sinisävyistä monotypiaa. Tekisi mieli kuvitella, mistä niiden tunnelma kumpusi. Johtuiko se sadesäistä, kattotiiliä paukuttaneesta tuulesta vaiko jostain nähdystä. Vai elämänhistorian sinisistä muistoista. Vai jostakin ihan muusta.

Ei voi tietää. Eikä tarvitsekaan.

Marzo II, 2011, 24x29 cm, grafiikka monotypia, hiili ja pastelliväri.
(Kuva: Galleria Bronda)