perjantai 8. elokuuta 2014

Syksyllä katetaan kahdelle 2011

Syksyllä katetaan kahdelle
50x50 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011
(Kuva allekirjoittaneen ottama)

Tämäkin on niitä tauluja, joita löysin Tiina Énon työhuoneelta valmiina mutta signeeraamattomina ja nimettöminä syksyllä, jolloin itse taiteilija kuoli. Oli ilmiselvää, että kyseessä oli yksi ihan viimeisimmistä töistä, vaikka tässä olikin enemmän "vanhaa tuttua" kuin monessa muussa hämmentävässäkin uudessa maalauksessa.

Olen täysin jäävi kyseisen teoksen edessä, sillä se kuuluu omiin suosikkeihini, eikä tietenkään pelkästään sen vuoksi, että se sai mielestäni loistavan nimen, vaan siksi että se on minun silmääni yksinkertaisesti kaunis. Vahva, vaan ei aggressiivinen. Lämmin. 

Luulen, että jos äiti olisi elänyt ja taulu olisi edelleen työhuoneella, niin olisin "liisannut" eli lainannut sen kotini seinälle, niin kuin aina joskus tein. Sopimuksena oli, että mikäli taiteilija haluaa lainaamani teoksen johonkin näyttelyyn tai myyntiin, niin annan pois. Itse asiassa, minä olen samalla periaatteella antanut muutamia tauluja ystävilleni "hoitoon". Siellä ne säilyvät varmasti paremminkin - hyvin ilmastoitujen kotien seinillä - kuin mökkiaittaan varastoitu suurin osa Tiina Énon elämäntyöstä. 

Löysin valokuvia taiteilijan työhuoneelta syksyltä 2011. Paletti kertoo, mitä sävyjä viimeismmäksi on käytetty.


Öljyvärin ja akryylivärin yhdistelmää lienee Syksyllä katetaan kahdelle -maalauksessakin hyödynnetty. Isojen väripurtiloiden lisäksi työhuoneella oli mittava määrä pieniä tuubeja, joilla sävyjä oli paranneltu ja yksityiskohtia korostettu. 

Jäin miettimään, että tiesikö taiteilija maalaustarvikeliikkeeseen mennessään tosiaan jo valmiiksi, mitä sävyjä ja värejä hakee, vai tuliko inspiraatio siellä. Tuskin sentään. Mutta jokin logiikkahan siinä täytyi olla, vaikka miten olisi spontaani tunnemaalari, niin kuin äiti oli. Ei kukaan taiteilija kai osta kalliita maaleja turhaan tai huvin vuoksi. Täytyi olla ehkä menossa "vaihe", johon tietty väriskaala liittyi.

Harmi, ettei siitä ollut enempää puhetta taiteilijan eläessä.


Minun logiikallani - jolla ei ole mitään tekemistä kuvataiteilijoiden logiikan kanssa - tulisi hankkia vain perusvärejä, joista sitten voi sekoitella mieleisiään. Mutta jos tietää haluavansa okraa tahi purppuraa, niin fiksua kai se on ostaa niitä valmiina. 

Äidin työpöydän kulmallekin oli jäänyt muisto viimeisistä käytetyistä väreistä:


Kun syksyllä 2012 Kulmagalleria päätti toimintaansa ja sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn siellä ennen ovien sulkemista, ei tarvinnut galleristin kanssa pitkään miettiä, että mistä teoksesta tuli nimityö. Vaikka esille tulikin suurempia ja näyttävämpiä maalauksia tämän käsillä olevan lisäksi.

Yllätyksekseni lyhyellä varoitusajalla kootusta näyttelystä jopa myytiin pari suurta taulua. 

Muistan, kun toimittaessani yhtä määränpäähänsä syksyinen Helsingin tuuli meinasi viedä minut ja teoksen mukanaan kävelykadulla keskustassa. 


maanantai 4. elokuuta 2014

Espoon kulttuurikeskus 2009

(Joko taitelijan itsensä tai minun ottamat kuvat.)

Tiina Énon näyttely Tapiolassa toukokuussa 2009 oli menestys. En muista, mitä sieltä myytiin, mutta tarkoitankin nyt sitä, että kokonaisuus oli hieno. Ja tunnelma avajaisissa loistava, niin kuin se nyt yleensä aina olikin alkujännittyneisyyden jälkeen. Paikalla oli paljon ystäviä ja sukulaisia, ja muistan itsekin siitä vielä lähteneeni jatkamaan iltaa terassille.

Minä olin taas saanut pitää huolen avajaistarjoiluista, eli boolista. Nyt kai jo voi puolen vuosikymmenen jälkeen tunnustaa, että salakuljetimme paikalle viiniä ja booliaineksia. Yhden virallisen vodkapullon ostimme kulttuurikeskuksen ravintolalta, josta ne loputkin alkoholit olisi pitänyt kalliisti lunastaa. Lähdimme kapinalinjalle. 


Ennen vieraiden saapumista äiti tapansa mukaan pakotti minut ottamaan kuvia itsestään ja teoksistaan. Se oli aina yhtä aikaa hauskaa ja väkinäistä, mutta nyt tietenkin ajattelen että hyvä kun tuli kuvattua itse taiteilija valmiiden töidensä kanssa. Vaikkei kuvien laatu nyt aivan päätä huimaa - olisiko ollut käytössä vain äidin kännykkäkamera - niin hyviä muistoja ne ovat.


Minä pidin, ja pidän vieläkin, suuresti tämän aikakauden töistä. Sekä grafiikoista että isoista maalauksista. Äiti oli ollut talvella Italiassa, mistä ehkä kumpusi vielä tavallistakin poikkeavampi energia ihan teoksiin asti. Meneillään oli muutenkin hyvä elämänvaihe.


Alla olevan kaltaisia tummia maalauksia on melko vähän, ainakin minun hallussani. Yhdessä on pieni naarmu, joten veikkaan että sen saan pitää itse ja hyvä niin.


Tiina Éno oli selkeästi itsekin tyytyväinen Espoon kulttuurikeskuksen näyttelyyn ja sen saamaan palautteeseen. Kokonaisuus oli vaatinut suuren työn.