tiistai 27. toukokuuta 2014

Tyyppejä (2010, 2011)


"Pojan maratonjuoksu", 2010, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Lukuisissa Tiina Énon teoksissa tai sarjoilta tuntuvissa kokonaisuuksissa on hallitsevana tunnelmana maisemallisuus. Mutta sitten on näitä, joista pitkän katsomisen tuloksena erottaa tyyppejä ja heidän tarinoitaan. Aikaisemmin kerroin suurista keltaisista töistä, joihin päähenkilöksi valikoitui Kuningas. 

Näissä pienemmissä tyypitkin ovat arkisempia.

Olisi hauska tietää, mitä katsojat ovat näyttelyissä ajatelleet nimen ja taulun yhteyksistä, mitä he ovat kuvassa nähneet ja miten tulkinneet. Sen minä ainakin tiedän, että keskittyneesti nimien antaminen maalauksille tuo lisää sisältöä yleisön kokemuksiin. Poikkeuksetta tarinallinen nimi herättää katsojan kiinnostuksen. Tai ainakaan en ole kuullut, että ketään olisi vaivaannuttanut.

Voihan olla niinkin, että nimet myös häiritsevät. Mutta ne nyt vaan ovat osa tätä Tiina Énon taidetta, ja minä jatkoin perinnettä nimeämällä signeeraamattomia mutta valmiita töitä yksin silloin kun tein ensimmäistä minun kokoamaani äidin yksityisnäyttelyä Rööperin Taidesalonkiin kesällä 2012.

"Kapellimestarin painoton tavu", 2011, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Aikaa nimeämiseen kuluu paljon, jos sen tekee huolella. Siltikään lopputuloksesta ei voi olla ihan varma, sillä toki maalaukseen uppoamisen kokemus on aina kovin yksityinen. Olen muutaman kerran taiteilijan kuoleman jälkeen miettinyt nimiä myös ystävien seurassa, mutta huomaan olevani hyvin tarkka, itsekäs ja varma omista näkemyksistäni, enkä "päästä läpi" mielestäni kelvottomia nimiehdotuksia.

Jos muistan oikein, ei enää pitäisi varastoista tulla vastaan montaakaan nimetöntä taulua. Ehkä saisi vielä tulla, minulla on vähän kaipuu nimenantohommaan.

Tulenkohan minä nyt paljastaneeksi jotain taiteilijan näkökulmasta salaista, kun esittelen näitä minun bongaamiani hahmoja, joista syntyi myös nimiä. (Äiti halusi olla jotenkin salaperäinen taulujensa nimien suhteen, mutta minä en koe samoin - varmaan siksi kun en ole näitä maalannutkaan. Minusta on vain hauskaa kertoa tästäkin prosessista.)

Tässä yksityiskohta Kapellimestarin painoton tavu -teoksesta:


Nämä kaksi seuraavaakin kuvaa ovat vain osia maalauksista. Kaikki tämän kirjoituksen työt ovat saman kokoisia, 50 x 60 cm, ja muodostavat mielestäni hyvän sarjan esillepanoa ajatellen. Nämä 2011-vuoden työt ovat Tiina Énon aivan viimeiseksi jääneitä teoksia, ja niissä on näkemykseni mukaan jotain aiempaa rohkeampaa verrattuna 2000-luvun alkupuolen kirkkaan seesteiseen keltaisen maailmaan.

Yksityiskohta teoksesta "Jalustoilla tulee", 2011.
Teoksen koko 50 x 60 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Muissakin vuoden 2011 maalauksissa on paljon kerroksia. Jollakin hyvällä tavalla se tekee teoksista raskaita. Vai onkohan se väärä sana. Painavia? Syviä? Moniulotteisia? 

Joskus on vaikeaa löytää oikealta tuntuvia sanoja kuvailemaan. Toisaalta, miksi niitä nyt varsinaisesti minun pitäisi etsiäkään. Jokainen näkee eri tavalla. Siitä näkökulmasta olisi joskus mielenkiintoista päästä toisten aivojen sisälle edes hetkeksi.

Yksityiskohta teoksesta
"Salainen neuvottelu oman varjon kanssa"
2011,
teoksen koko 50 x 60 cm
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Välipala 1970-luvulta


Välipalaksi maalaus Tiina Énon uran alkuvaiheilta. Tämäkin oli esillä äidin ensimmäisessä näyttelyssä.

Huomasin pitäväni tästä työstä oikein paljonkin, kun löysin tämän arkistoista. Mietin, että mistäköhän se johtuu, sillä toisaalta kuva tuntuu yksinkertaiselta, jopa lapselliselta. Vaikka eivät kai ne ominaisuudet välttämättä mitään "huonon" taiteen merkkejä ole. Voihan olla, että vallan päinvastoin. Että liian vakavalla pensselillä jos on maalattu, voi tulla tosikkomaista tekoälykästä jälkeä.

Sellainen ei ehkä ole minua varten.


"Pako", 1979, 50 x 58 cm, öljyväri kankaalle.


Harmittaa, että teos on kellastunut. Sille ei varmaan voi tehdä mitään? Pitää selvittää. Meillä poltettiin tupakkaa sisällä aika urakalla, kun olin lapsi, niin tässä on oivallinen muisto siitäkin sitten. Kellastunut kissataulu.

Voihan se olla, että kaiken värikylläisyyden keskellä tämän teoksen ilmavuus ja simppeli väritys viehättää lepoa kaipaavaa silmää. Tunnelma työssä ei kuitenkaan ole pysähtynyt. On selkeyttä, ei liikaa yksityiskohtia, jotka sekoittavat ajatuksia. 

Siihen on viritetty aikoinaan kehyksetkin. Minullahan on taipumus pitää teoksista enemmän ilman, mutta ehkäpä ne jonkinlaista lisäryhtiä tuovat. Kellastuneet ja tummuneet ovat nekin tosin. Pitkästä aikaa tuli vastaan teos, josta ensimmäisenä ajattelin, että tämän voisin ottaa ihan kotiin seinällekin.


perjantai 23. toukokuuta 2014

Näin se menee nyt



Kun minä alan maalla varastolla - jonka olen nimennyt Kulttuuriaitaksi - esimerkiksi valokuvata tauluja, se täytyy tehdä tähän vuodenaikaan ennen kuin aurinko osuu "kuvausseinääni", eli alkupäivästä. Tasainen varjovalo on aika hyvä, vaikka kyllä minulla on edelleenkin haasteita pinnoiltaan kiiltävien teosten kuvaamisen kanssa. Ehkä siis tulen jossain vaiheessa tarvitsemaan myös ammattikuvaajaa.

Ennen kuin minulla on enemmän kuin yksi puolikas päivä kerrallaan aikaa uhrata tähän työhön, teen hommia sattumanvaraisin askelein niiden teosten äärellä, jotka ovat etualalla kätevimmin ulos kannettavissa. Suunnitelmissa on tämän kesäkauden aikana nostella koko aitta tyhjäksi ulos ja järjestää maalaukset sisälle sillä tavalla, että luettelointi ja dokumentointi sujuu edes jollain logiikalla.

On tässä epäsäännönmukaisuudessa oma viehätyksensäkin, pysyy mielenkiinto hyvin yllä. Mutta epäsäännönmukaisuus on eri asia kuin epäjärjestys, ja jälkimmäiseen on tultava muutos ennen kuin alan valita töitä seuraavaa (isompaa) näyttelyä varten.



Itse taiteilija oli aikoinaan varastoinut vanhoja 1970- ja 1980-luvun alle metrisiä töitään isoihin vanerilaatikoihin, joista vain pariin olen pikkuisen kurkannut. Itse asiassa joissakin on numerointiakin, eli jonkun sortin luettelointi on joskus tehty. En vain ole luetteloa löytänyt vielä mistään - kuvista puhumattakaan. 

Joten olen asennoitunut niin, että saan aloittaa kaiken alusta. Eikä se onneksi näin digiaikana ihan mahdotonta olekaan, vaikka toki työmäärään keskittyneesti tarttuminen tuntuu isolta urakalta, kun elämässä on muutakin. Pidän tätä taiteilijan perillisenä olemiseen liittyvää tekemistä nyt tavallaan sivutyönä, josta osalliseksi tulevat kylläkin joutumaan myös lähipiiriin kuuluvat ystäväni apulaisten ja neuvonantajien roolissa.


Laatikoihin ja esimerkiksi vanhoihin matkalaukkuihin pakattujen töiden - kiitos siitä taiteilijalle, että tosiaan edes osa oli jo valmiiksi kuljetuskelpoisesti lajiteltu - tutkailu on mielenkiintoista. Yhtään en etukäteen muista, mitä sisältä löytyy ja sitten kun avaan aarrearkun, muistankin heti työt ja jotain niiden historiastakin. Ainakin toistaiseksi näin on käynyt.

Viikko sitten tutustuin tämän matkalaukun sisältöön:


Pienten maalausten sarjat olivat säilyneet sisällä hyvin, itse asiassa täydellisesti. Minua välillä huolestuttaa varastointiolosuhteet, ja jo Tiina Énon Helsingin työhuoneella ja varastoissa osa tauluista oli kokenut kovia kosteuspulmien vuoksi. Nykyään minulla on tapana myös haistella (!) töitä mahdollisten vaurioiden varalta, silmämääräisesti tietenkin parhaiten huomaa kolhut ja muut.

Joissakin teoksissa on materiaali ollut sellaista, että kärsimystä on ajan saatossa tullut. Ne minun täytynee eritellä jossain vaiheessa omaksi tutkittavaksi yksikökseen - että lähteäkö restauraatiohommiin, vaiko hyväksyttävä hävikki. On vaikea osata päättää, onko jokaisella työllä oma automaattinen itseisarvonsa vai miten tässä tulisi luokitella. Tekoajankohdan ja tekniikan lisäksi yksi omaa dokumentointityötäni helpottava tapa luetteloida töitä voisi olla ehkä myös niiden kunto. 


Teoksia tai pikkuteosten sarjoja katsellessa joudun vielä tällä ajankäytöllä pysähtymään oikein miettimään, että vilkaisenko vain vai otanko kameran. Todellisuus on sitäkin, että tulen varmasti tekemään saman työn turhaan kahteenkin kertaan. Sillä innostuneena tulee räpsittyä epäkelpoja kuvia ja luetteloitua hutiloiden, ja vasta keskittyneenä syntyy järjellistä jälkeä.

Pidän tällä hetkellä pääasiana, että jotain syntyy. Käsitys kokonaisuudesta hahmottuu vähitellen. On luotettava alitajunnan suunnittelukykyyn - että ryhtyessäni tähän hetkeksi kokopäiväisesti, minulla tulee olemaan mielessäni oikein rakenne, johon alan palasia lopulta liittää.


On kuitenkin hyvä tunne pystyä esittelemään Tiina Énon taiteesta kiinnostuneelle yleisölle edes jotain, vähän kerrallaan. Varmaan siksi en malta olla yrittämättä pieninä sopivina hetkinä, vaikka se tuntuukin sirpaleiselta. Maalla tietokoneelle kertyy materiaalia, jota saatan kaupungissa arki-iltoina käydä läpi muutaman tovin. 

Niin se menee nyt.

Ohessa matkalaukun satoa, yksi viiden maalauksen Sunnuntaitunnelmissa-nimisestä sarjasta:

Sekatekniikka kankaalle, 20 x 20 cm, 2007.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kuninkaalle sataa 2006

Kuninkaalle sataa. 2006. Akryyliväreillä kankaalle,
120x100cm. Kuva: Arto Keskinen

Tuntuu kuin nämä taulut olisi esitelty näyttelyssä eilen. Kuvia taiteilijan digitaaliarkistoista selatessani olin varma, että ollaan lähempänä 2010-lukua, mutta niin vaan on kyse 2006-vuodesta. Muistan näiden teosten "nimisessiot" äidin työhuoneella oikein hyvin. Ei ollut epäselvää, että kyse oli vaikuttavista teoksista, mutta yllättävän vaikeaa oli keksiä nimiä. Tuntui tärkeältä, että katsojatkin pysähtyvät.

Tarina ja yksityiskohdat - niitä etsittiin kuvista. Ja löydettiin. Sitten nimettiin.

Pisara "kuninkaansinistä" keskellä keltaista sai mielikuvituksen laukkaamaan molempia näitä tauluja tutkittaessa, ja syntyi kertomuksia. Yksinäinen kuningas sateessa. Tai kuninkaan yksityinen hetki. Tai kuningas, joka luulee että vain hänelle sataa. Mielikuvia tuli paljon. Toivoimme, että myös katsojille. 

Seuraavassa teoksessa tarinan sankari aamulla kylpytakissa.


Sinisessä kylpytakissa. 2006. Akryyliväreillä kankaalle,
120x100cm. Kuva: Arto Keskinen

Näin myöhemmin mietin, että oliko noin juhlallinen nimeäminen suorastaan lapsellista. Vieläkin uskon että ei ole. 

torstai 8. toukokuuta 2014

Riemukaaret 1991


Riemukaaret

Ihan yksittäinen omanlaisensa sekatekniikkateos on tämä Riemukaaret. Jostain syystä se myös sai aikanaan niin suuren erityisaseman, että - kuten kuvasta näkyy - Tiina Éno otatti siitä ja itsestään ihan virallisia valokuvia. 

Yksi niistä painettiin kutsukorttiinkin. Vielä en ole arkistoista löytänyt kuvia itse BE´19 -gallerian näyttelystä, mutta nyt aikomuksena olikin esitellä lähinnä tämä yksittäinen taulu.


Sen nimittäin valitsi itselleen yksi Tiina Énon hyvä ystävä pian taiteilijan kuoleman jälkeen. Minua tietenkin kiinnosti, että miksi juuri tämä taulu lukuisien mielestäni vaikuttavampien teosten joukosta.

Ystävä perusteli lyhyesti näin: "Kivat värit ja muodot, onhan siinä selvä kuva, eikä utua!"

Nyt taulu on hänen olohuoneessaan, mikä tuntuu minusta oikein hyvältä. Itsekin siellä pari kertaa vuodessa vierailen, voin yrittää seuraavalla kerralla onkia omistajalta lisää ajatuksia hänelle niin rakkaasta taulustaan.

Minua kovasti kiinnostaa, mitä tauluja tiloihinsa valinneet ihmiset niistä ajattelevat ja miten valintansa perustelevat. Jossain vaiheessa pidän pienen haastattelukierroksen, vaikka läheskään kaikkien myytyjen teosten nykyisiä koteja en tiedä.

Ohessa huvin vuoksi muisto valintatilanteesta äidin työhuoneella silloin, kun se vielä oli minun hallinnassani. Taulu oli jossain vaiheessa saanut äidin toimesta oikein kehyksetkin. Minä ehkä pitäisin siitä enemmän ilman.



Tornin Ateljeebaari 1983


"Me kolme auringossa", 124 x 104 cm, 1982, öljyväri kankaalle.
Allekirjoittaneen kuvaama.

Sen verran aloittelija vielä olen tässä äidin taiteen dokumentointityössä, että kun valokuvasin näitä tauluja ensimmäisen kerran kuukausi sitten, en tajunnut ottaa mittoja ylös samalla. Joka tapauksessa nämä vuonna 1982 maalatut työt kuuluvat kategoriaan "isot". Arvelin silloin kuvia tietokoneelta katsellessani ja arvioidessani, että töiden sivujen mitta on 140 cm:n luokkaa. Väärin arvioin.

Korjasin mitat kuvateksteihin kun hoidin työn näiden osalta loppuun.

Mielestäni näitä ei ole maalattu meillä kotona - muistaisin sen kyllä - joten Tiina Énolla oli jo tähän aikaan luultavasti oma työhuone Vantaalla. Yhteen aikaan se oli Hakunilassa lähellä kotia, sittemmin Länsimäessä Vantaan kaupungin taiteelliseen työskentelyyn vuokraamassa tilassa.

(Luin juuri nyt keväällä jostain, että Vantaa luopuu Länsimäen taiteilijatiloista. Sääli.)

"Matka uneen", 124 x 104 cm, öljyväri kankaalle, 1982.
Allekirjoittaneen kuvaama.

Tiina Éno oli kautta linjan aika tuottelias, mutta tällöin 1980-luvun alussa teoksia näyttää syntyneen varsin paljon. Nämä kaikki kolme - ja paljon muuta - on siis minulla varastossa, ja toki myytävänäkin. Hinnoittelun minä koen todella vaikeaksi, täytyy kysyä asiaan neuvoa viisaammilta. Viimeistään sitten kun pidän seuraavan näyttelyn.

Vähän harmittaa, kun ei tullut äidin kanssa käytyä keskusteluja tämän kauden tauluista. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Tiina Éno itse näistä ajatteli 2000-luvulla. Oma suhteeni niihin on jotenkin ristiriitainen, en osaa ollenkaan arvioida, ovatko ne "hyviä" vai eivät. Oman aikansa tuotteita ne ainakin ovat, ja suuren kokonsakin puolesta kyllä ihan näyttäviä.

Näyttelyissäkin ovat olleet. Ainakin näistä kolmesta tämä alla oleva työ oli syksyllä 1983 esillä Hotelli Tornin Ateljeebaarin näyttelyssä.

"Perhe punaisesta tornista", 85 x 114 cm, 1982, öljyväri kankaalle.
Allekirjoittaneen kuvaama.

Minäkin muistan ne avajaiset, olin silloin 9-vuotias. Menin sinne kummitätini kanssa vaatekaupan kautta, sain uuden hameen ja viininpunaisen poolopaidan. Kummitäti piti äitini valitsemaa asuani jotenkin epäsiistinä, senkin muistan. Oli pientä draamanpoikasta.


Perhealbumin valokuvat itse esillepanosta ovat aika kelvottomia täällä jaettavaksi.

Äiti oli jo tuohon aikaan avoliitossa tulevan aviomiehensä Pertti Énon kanssa. Valitettavan aikaisin äiti myös jäi hänestä leskeksi, vielä saman vuosikymmenen loppupuolella. Tässä nuoripari Ateljeebaarin avajaisissa: