sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Alkulehdillä.

Taiteilijan perillisenä toimiminen, elämäntyön järjestely ja näyttelykokonaisuuksien rakentaminen on mielenkiintoista. Mitä pidempi aika taiteilijan menehtymisestä on, sitä enemmän sekä itseäni että yleisöä alkavat kiinnostaa uran kaikki vaiheet. 

Ensimmäisissä tyttärenä kuratoimissani äidin näyttelyissä pääpaino oli poikkeuksetta Tiina Énon viimeisien vuosien teoksissa, mikä oli varsin loogistakin, sillä taiteilijalta jäi melkoinen määrä maalauksia, jotka eivät olleet ehtineet vielä gallerioihin saakka. Tätä olen pohtinut viime aikoina paljon ja todennut, että jos itse taiteilijan uralla on käännekohtia - niin on myös perillisenäkin tehtävässä kuratointityössä.

(Hieman vierastan sanaa kuratoida, koska en ole ammattilainen - mutta sitä nyt olen kuitenkin päätynyt käyttämään.)

Kun on käsillä laaja elämäntyö, joka ei kuitenkaan enää uusiudu, on mietittävä sen näyttämiseen ehkä uusia näkökulmia. Tai siltä se ainakin nyt tuntuu.

Yhtä ääripäätä taiteilijan uralla edustavat nämä nuoruuden grafiikat, alkulehdet, 1970-luvun puolivälistä. Olen niistä ja esimerkiksi signeerauksien epäjohdonmukaisuudesta kirjoittanut aiemmin täällä.

Lehden koko noin 25x35 cm.
 




Grafiikasta ei koskaan tullut Tiina Énolle uran pääasiallisinta ilmaisukanavaa, mutta se tuli täydentämään hänen tuotantoaan aina loppuun saakka maalausten rinnalla. Siksi on mielekästä tuoda myös tätä puolta esille nykyisiinkin näyttelyihin.

Vaikka moni muistaa äidin näyttävät maalaukset, grafiikalla on oma ihailijaryhmänsä. Sitä en osaa sanoa, ovatko nämä nimenomaiset nuoruuden työt tehneet yleisöön vaikutusta, mutta myöhemmin syntynyt carborundum-grafiikka on ollut todella pidettyä.

Lehden koko noin 22x34cm.
Grafiikan iltakoulun aikaan Tiina Éno eli käytännössä vasta nuorenparin itsenäistymisvaihetta isäni kanssa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mariankadulla Helsingissä, jonne Tiina os. Himanen ja Hannu Leppänen (1951-2007) muuttivat lähes suoraan lapsuudenkodeistaan Alavudelta. 

Hannu oli armeijassa ja minäkin siinä synnyin. Olen miettinyt, että äidillä on mahtanut olla melkoinen palo taiteen tekemiseen, kun jaksoi opiskella taidetta ja alkaa luoda omaa uraa, vaikka vauva kitisi nurkissa. Toisaalta, tarina kertoo minun olleen "kiltti lapsi", mutta eiköhän aika hieman kullannut taiteilijan muistoja.

Myöhemmin olen sen ajan kirjeistä lukenut myös kipeästä arjen todellisuudesta.

Jo nuori Tiina oli varsinainen arjen esteetikko.

Uusi opiskeltu ja tehty oma taide pääsi ensimmäisen yhteisen kodin seinälle, ja minäkin totuin kasvettuani siihen, että aina oli vanhempien maalauksia esillä muun taiteen joukossa. Teini-ikäisenä suorastaan pyörittelin silmiäni sille, että tauluja oli "katosta lattiaan" - mutta sittemmin minusta on itsestänikin tullut innokas ripustaja.

Siksi myös Tiina Énon näyttelyiden pitäminen tuntuu luontevalta tehtävältä, aina sopivin väliajoin oman elämän ja palkkatyön rinnalla. Eilen kävin taas tekemässä näyttelysopimuksen ja otan jälleen pienimuotoisena hyvänä haasteena seuraavan esillepanon.

Mariankadun kodissa. Hannu Leppäsen maalaus vasemmalla ja Tiinan harjoitustöitä oikealla.

torstai 16. helmikuuta 2017

Uutta vanhaa.



 

Löysin putkikassista kivitöitä 1990-luvulta. Koko noin 15 cm.

Olin viikko sitten mökillä tutkimassa sinne varastoituja Tiina Énon teoksia kevään näyttelyä suunnitellen. Otin työn alle sellaisiakin töitä, jotka ovat nimeämättömiä 2000-luvun alkupuolelta. Mielestäni erityisen näyttelykelpoisia. 

Joskus harmittaa, etten voi enää kysyä itse taiteilijalta syytä siihen miksi jotkut maalaukset eivät koskaan päätyneet esille. Perinteisesti tiedän niiden olevan valmiita, kun äiti on kääntöpuolelle laittanut tussilla nuolen merkiksi siitä, miten päin teos kuuluu ripustaa. Tämänkin minä itse olisin ehkä kääntänyt toisinpäin:

(Toistaiseksi nimetön), sekatekniikka kankaalle, 2004. 80x100 cm. Sama pätee alla oleviin teoksiin.

Ja saisihan sitä - olisi oikeastaan mukavakin, jos taulujen uudet omistajat uskaltaisivat ottaa sellaisia vapauksia että laittavat työn seinälleen juuri niin kuin huvittaa sitä katsella. Olen varma, että itse taiteilijakin pitäisi siitä. Minä kuitenkin perillisenä noudatan kääntöpuolien ohjeita esillepanoissa, mutta siviilikodeissahan voi toimia taulujen kanssa miten tahtoo.





Nämä kolme maalausta edustavat yhtä yleisön suosikkivaihetta Tiina Énon taiteessa. Vaikka värikylläisyys ja etenkin keltainen kausi on aina ollut monelle katsojalle se koskettavin asia, niin näitä lähes mustavalkoisia teoksia on niitäkään varastoissa enää hyvin vähän.

Tosin suuret keltaisetkin ovat jo maailmalla omissa kodeissaan.

Näin helmikuisessa maisemassa tuntuu, että rauhallinen värimaailma istuu hyvin suomalaiseen mielenlaatuun. Se saattaa olla jopa paikallaan myös keskikesällä, kun luonto ympärillä on kirkas ja tavallaan kovakin kontrasteineen.

Näyttelyn alla pitää miettiä melko tarkkaan se, mitä teoksia kannattaa kuljetella Suomen poikki yleisön nähtäväksi ja uusiin koteihin. Tämä on ehkä herkullisin vaihe esillepanon tekemisessä. Saan tutkia ja pohtia, valokuvata ja tehdä alustavaa teosluetteloa. Yleensä aina tulee näyttelypaikalle vietyä liikaa maalauksia, ja niistä sitten pitää uskaltaa rajata monia hyviä pois. 

Olen jo alustavasti rekrytoinut siihen itselleni apua. Perillisenä sitä helposti sokeutuu, ja on muistettava olla nöyränä ripustamisvaiheessa. Ihan kaikkea mitä haluaisi ei voi tällätä gallerian seinälle.

Tiina Éno oli niin tuottelias, että joka ikisen näyttelyn kanssa sitä tyttärenä painii runsaudenpulan kanssa.

Kun taannoin juttelin galleristin kanssa puhelimessa ja pohdin näyttelyä, niin kitisin sitä että kaikkihan on tavallaan jo nähty. Nyt kun on jo yli viisi vuotta itse taiteilijan menehtymisestä, niin merkittävimpiä eivät ehkä enää ole ne viimeisimmät työt. Vaikka niitäkin näytille tulee.

Saan ottaa aivan uuden näkökulman.

Galleristi sanoi hienosti, että ei todellakaan ole mahdollista enää esitellä mitään sinänsä uutta. Mutta on se näköjään! Huomaan innostuneeni tästä tulevasta näyttelystä aivan eri tavalla kuin aikaisemmista. Olen saanut pitää niiden "uusien" töiden esillepanoja ja yhden kunnon retrospektiivin, niin nyt on käsillä tavallaan käännekohta, joka antaa mukavasti lisävapauksia ripustukseen ja töiden valikointiin.

"Portin syli", akryyli- ja ölyväri kankaalle, 2005. 60x80 cm.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Grafiikkaa, muistoja.

(Taiteilijan kännykkäkuvaa Italiasta vuodelta 2009)

Tuntuu - ja mikä on tottakin - että aina vaan löytyy Tiina Énon töitä, joita ei vielä ole valokuvattu kunnolla. Otin eilen työn alle muutamien grafiikanlehtien dokumentoinnin saadakseni myös näille monotypioille näkyvyyttä. Kevään näyttelyyn toimitan toki pari selattavaa grafiikkakansiota ajan tasalle, ja nämä irtolehdet päätyvät niihinkin.

Olen aikaisemmin esitellyt äidin grafiikkaa täällä blogissa muutamaankin kertaan. Uusille lukijoille tiedoksi, että tarinaa ja kuvia tästä aiheesta löytyy esimerkiksi klikkaamalla tätä ja tätä.

Taannoin tulin pohtineeksi myös sitä, että kuinka paljon - vaiko ollenkaan - äidin näkemät ja kuvaamatkin asiat päätyivät itse lopullisiin teoksiin. Olen keinotekoisestikin hakenut yhtäläisyyksiä, vaikka se onkin ollut vähän turhaa. Grafiikkaa selatessa tulee tietenkin mieleen aina taiteilijan työskentelymatkat Italiaan, koska monotypiat on siellä painettu.


(Kaikki tässä esitellyt monotypiat ovat kokoa 25x35cm ja vuodelta 2009.)






Oli onni, että suomalaisten taiteilijoiden talossa Grassinassa on grafiikkaprässi. Äiti hyödynsi sitä, innostui siitä niin, että jokaiselta työskentelymatkalta on paljon vedoksia. Varsinaisten maalausten aika oli sitten omalla työhuoneella Helsingissä.

Äiti pohti - joskus vähän katkerastikin - sitä, että ei ollut niin onnekas kuin jotkut taiteilijaystävänsä. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi tullut vaikka pakettiautolla noutamaan kotimaahan Firenzestä. Tästä syystä ei oikeastaan olisi ollut edes mahdollista maalata siellä suuria tauluja. Joskus minä tyttärenä ajattelin, että olisin voinut olla enemmänkin hyödyksi, mutta palkkatyöläisenä ja arkana autokuskina en koskaan edes ehdottanut että uhraisin vapaa-aikaani ja hermojani siihen, että kuljettelisin taiteilijaäitiäni tauluineen pitkin Eurooppaa.

  Tuli autokuljettelusta mieleen, että joskus kieltämättä minussa aiheutti turhautumista äidin käsitys siitä, että minun elämäni tavallisena palkansaajana oli jotenkin helpompaa kuin hänen kulkemisensa taiteilijana. Taloudellinen turvattomuus rasitti äitiä, niin kuin ketä tahansa. 

Yhteen aikaan - kun minulla vielä oli kottero kesäauto - äidillä oli tapana painottaa sitä, miten helppoa minulla oli kun oli "auto perseen alla". Silloin oli turhaa alkaa väittää vastaan ja kertoa temppuilevasta kytkimestä tai jarrupulmista.

Taloudellisten huolten lisäksi äiti puhui paljon omasta yksinäisyyden kokemuksestaan. Siitä, miten taiteen tekemisestä puuttuu esimerkiksi työyhteisö. Minä puolestani kadehdin taiteilijan vapautta, ja meillä olikin aina välillä hyvät ainekset riitoihin tähän liittyen. Kun itse painoin kolmivuorotyötä ja äiti kitisi luomisen tuskaansa ja yksinäisyyttään, niin sananvaihto ei aina ollut kaunista kuunneltavaa.







Toisin kuin minä, Tiina Éno ei ollut pitkävihaista sorttia. Äiti aina huvittuneena muistelikin sitä, miten minä varsinkin nuorempana olin todella hankala kun pidin pitkiä mykkäkouluja. Sittemmin opin siitä piirteestä pois, ja koska meitä yhdisti itsellemme ja toisillemme nauramisen taito, niin turhat riidat annettiin anteeksi nopeasti. Todettiin, että jollekin sitä pitää saada ruikuttaa ja kiukutella.

Jostakin aina löytyi se molemminpuolinen ymmärrys.

Kaikella rakkaudella kiusasin äitiä esimerkiksi siitä taipumuksesta, että hänellä oli kiire jos vaikka oli hammaslääkäriaika keskeyttämässä työskentelypäivän.

 Kuinka nyt tulinkaan hairahtuneeksi sivupoluille muisteloissani. Tietenkin, kun on jo useamman vuoden tutkinut ja kirjoittanut äidin taiteesta, niin tuntuu kuin siitä olisin jo sanonut kaiken. Henkilöhistoriallisesti sen sijaan löytyy aina "uutta" kerrottavaa.

Itse tietenkin jaksan tutkia Tiina Énon töitä ja valokuvia edelleenkin. Mutta yleisölle omien tulkintojeni sanottaminen tuntuu jokseenkin toisarvoiselta. 

Tänään olen jälleen miettinyt sitä äidin piirrettä, että hänellä oli taipumus havainnoida ympäristöään harvinaisen tarkasti. Sekä kivikaupunkien yksityiskohdat että luonnossa tapahtuvat vuodenkierrot eivät jääneet häneltä huomaamatta. 

Tarkkasilmäinen taiteilija huomasi jopa neliapilat tienposkessa. Piirre, joka on opetettu tai periytynyt myös minulle.







Ympäristö - oli se sitten missä tahansa - oli Tiina Énolle jatkuva innoituksen lähde. Se kiinnittyi hänen sielunelämäänsä ja sitä kautta suoraan taiteeseen. Arki rytmitti tekemistä ja se oli välillä hyvinkin kurinalaista kuntosaleineen ja pitkine kävelyineen.





Vaikka Tiina Éno oli taipuvainen ahdistukseen kaikessa yksinäisyyden tunteessaan, hänen kanssaan tuli myös naurettua aivan typerille asioille. Saatettiin saada hihityskohtaus vaikka hississä, jos kyydissä oli joku vieras ihminen. Keskellä Firenzen katuja joskus kippurassa käkätettiin. 

Yhdessä vaiheessa elämäänsä Tiina Éno joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin, ja hän vihasi niiden sitä puolta, että tunteiden ääripäät jäivät pois. Muistan, miten äiti inhoten kertoi ettei muistanut milloin viimeksi oli nauranut tai itkenyt katketakseen. Onneksi lääkkeille ei ollut pidempää tarvetta.

Tunteet olivat tärkeä luomisvoima.

 Minulla ei tänä päivänä ole "autoa perseen alla", mutta se ei estä jatkamasta tätä työtä äidin taiteen parissa. Helppoa tämä ei aina ole, mutta mielekästä kyllä. Grafiikkamapit ovat levällään ja järjestelyhomma käynnissä. Saan paljon tukea niin halutessani.

Jos oikein tarkkaan mietin, niin olen ehkä hieman yllättynyt siitä, miten paljon Tiina Énon taiteesta kiinnostuneita ihmisiä löytyykään. Aikoinaan kun aloitin tämän sivutyön, niin en osannut odottaa tällaista kiinnostusta. Olen onnekas ja kiitollinen. Taiteilijan läheisenä ei ole aina ollut helppo arvioida sitä, että onko perillisen työ järkevää vai ei.


torstai 12. tammikuuta 2017

Kohti seuraavaa näyttelyä

Perillinen nimeämishommissa taiteilijan työhuoneella keväällä 2012.


Viime loppukesän vierailu Tiina Énon taidetta kehystäneessä Galleria Ars Longassa on poikinut näyttelyn tulevalle huhtikuulle. Pitkästä aikaa pääsen tyttärenä esillepanon suunnitteluun, ja mielessä on tietenkin laittaa näytille myös sellaisia teoksia, jotka eivät vielä koskaan ole olleet esillä. Kyseessä on taiteilijan aivan viimeisimmiksi jääneitä töitä, joilla ei vielä ole edes nimeä.

Tiina Énon apuna osallistuin usein maalausten nimien keksimiseen ennen näyttelyitä. Menin viinipullon kanssa työhuoneelle viihtymään, vaikka itse taiteilija olikin täysraitistunut. Saatettiin laittaa jokin vinyylilevyistä soimaan ja tehtiin pitkä työpäivä teoksia tarkastellen. Se tuntui hieman boheemilta, mutta oli täyttä työtä. Aina ei oltu oikein vireessä, ja nimet syntyivät pakottamalla. Tällainen oli tilanne esimerkiksi ennen äidin näyttelyä Brondalla. Meillä oli tieto, että syöpä oli uusiutunut ja mielet laahasivat matalalla.

Enimmäkseen oli kuitenkin niitä toisenlaisia kertoja, kun uppouduttiin työhön täysillä. Ja välillä naurettiinkin. Taiteilijalla oli mielestäni taipumus nimetä töitään turhilla päällekkäisillä ilmaisuilla niin, että jos taulussa näkyi vihreitä ovia, niin se myös sai nimekseen "Vihreät ovet". Minulla oli pakkomielteinen tarve auttaa häntä pääsemään pois tästä piirteestä. Kyseinen vihreä teos vuodelta 2001 on näillä näkymin tulossa myös tämän kevään näyttelyyn.

Tänään nimeän täällä kahta maalausta yksin, ja tuntuu hyvältä taas tehdä tätä sivutyötä Tiina Énon taiteen parissa. Tauko on ollut paikallaan, mutta nyt on aika maalausten päästä jälleen esille.

Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.
Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.
Olin taiteilijan kuolinsyksynä hämmentynyt näiden maalausten äärellä. Ymmärsin, etteivät ne olleet keskeneräisiä, koska rautalangat ripustamista varten oli jo laitettu. Äiti ei ehtinyt näyttää näitä itse minulle, vaikka varmastikin hänellä oli jälleen suunnitteilla että yhdessä niitä vielä katsotaan. Täysin uusi taiteellinen suunta, mielestäni. 

Koska Tiina Éno ei yleensä hahmotellut teoksiaan etukäteen, niiden sisällöllinen tarkastelu "suoritettiin" vasta sitten kun ne oli todettu valmiiksi. Nimeämistyössä koin - ja koen - mielekkääksi yksityiskohdat, vaikka teoksen kokonaistunnelma olisi mikä. Tietenkin maalausten nimien "keksiminen" on varsin toisarvoista itse teoksiin nähden, mutta taiteiljalle oli tärkeää, ettei näyttelyssä ole nimettömiä tauluja.

Kuva saa lopullisen sisältönsä tietenkin katsojan silmissä, mutta myös nimensä kautta.

Minulla on nyt käynnissä aivotyö kevään näyttelyyn liittyen. On virkistävää tuoda Helsinkiin sellainen kokonaisuus, jossa voin näyttää Tiina Énon teoksia koko uran varrelta, vaikka varsinainen retrospektiivinen esillepano olikin toissa kesänä Alavudella. Pohdin ripustusta samalla kun valitsen mielessäni maalauksia. Koska avajaiset tulevat olemaan juuri kevään koittaessa, tekisi mieli tehdä hieman irrotteleva esillepano talven päättymisenkin kunniaksi.

Näyttelyn järjestämiseen liittyy teosten valitsemisen lisäksi muitakin työtehtäviä, jotka tuovat hyvää vastapainoa ripustuksen hahmottamiselle. Pitää päivittää kutsuvieraslista. Siihen on tullut tässä perillisvaiheessani paljon uusia ihmisiä, mikä tuntuu palkitsevalta. On mietittävä teema ja näyttelyteksti, lehdistötiedote. Koko esillepanon nimi!

Kun on perillisenä pitänyt kunnolla lomaa tästä aiheesta, työhön tarttuminen on jälleen varsin mielekästä. Kevättä kohti siis.

Aloitin vähitellen jo syksyllä. Tiina Énolla on nyt myös instagram-profiili @visual_artist_tiina_eno. Tervetuloa seuraamaan sitäkin!

Perillinen työssään talvella 2012 taiteilijan työhuoneella.



torstai 25. elokuuta 2016

Vierailua, vuoropuhetta.


Melkein kaikilta taiteenharrastajilta, jotka ovat sijoittaneet Tiina Énon töihin minun "hallintakaudellani", olen tullut kysyneeksi että voisinko joskus päästä kylään katsomaan miten teokset ovat asettuneet uuteen kotiin. Poikkeuksetta olen saanut alustavan kutsun ja on sovittu, että olen yhteydessä kun sopiva aika koittaa. Lisäksi olen tietenkin listannut mieleeni heitäkin, joilla tiedän äidin maalauksia tai grafiikoita olleen jo kauan ennen taiteilijan menehtymistä. Jonkinlaista kirjanpitoakin näistä ihmisistä onneksi Tiina Énon jäljiltä löytyy, vaikka toisaalta on myös monia hienoja teoksia, joiden olinpaikkaa en tiedä.

Nyt koitti vihdoinkin aika vierailla Vantaalla tutustumassa lisää ihmiseen ja kotiin, jonne noin vuosi sitten muutti minulta kaksi Tiina Énon grafiikanlehteä. Niiden kaveriksi päätyi kolmaskin monotypia. Se oli löytynyt Bukowskin nettihuutokaupasta. Uusi omistaja ilmoitti ystävällisesti minulle, kun oli kehystyttänyt irtolehtinä hankkimansa vedokset seinälleen.

On mielenkiintoista saada jatkaa vuoropuhelua kotiinsa taidetta hankkineiden ihmisten kanssa. Vaikka sitten (edes) kirjoittelemalla sähköpostia ja saamalla kuvia teoksista paikoillaan.

Tämä on sieltä nettihuutokaupasta.

Näiden monotypioiden uusi omistaja kiinnostui Tiina Énon töistä tämän blogin kautta, ja otti nopeasti yhteyttä ne "löydettyään". Nyt kun tapasimme uudelleen, hän kuvailikin itseään, että on toimeen tarttuva ihminen jos jostain asiasta innostuu. Jokin Énon grafiikoissa viehätti kovasti, eikä sitä kuulemma oikein osannut selittää.

Olin utelias tämän kiinnostuskysymyksen kanssa erityisesti siksi, että kyseinen taiteenharrastaja on todellinen keräilijä - mutta äidin työt edustavat melkolailla eri linjaa kuin hänen muu kokoelmansa, joka oli toukokuussa huomioitu Helanderin huutokaupan blogissa.  

Vierailullani pääsin tutustumaan hienoon valikoimaan Marraskuu-ryhmän taidetta ja keskustelumme rönsyili moneen suuntaan. Oikein antoisaa! Vaikka olenkin kuvataiteilijan tytär, en silti ole koskaan kokenut itseäni taiteen - paitsi äidin taiteen - asiantuntijaksi. Tällä retkellä sivistyin taas kovasti, ja kuka tietää jospa tämänsuuntainen kehitys kanavoituisi joskus sen(kin) hahmottamiseksi paremmin, että missä kohdassa suomalaista taidetta on ikään kuin Tiina Énon "paikka".


Kehystyksen näkeminen oli yksi agendoistani. Minulla on siitä itselläni lähinnä vain yhdenlaisia esimerkkejä, joten nyt on esitellä tämäkin vaihtoehto. Nämä itse työt ovat melko pieniä, mutta ne hyötyvät hienosti siitä että saavat tilaa ympärilleen. Sen lisäksi kehystyksessä oli päädytty mukavaan syvyyteen asettelemalla työn ja lasin alle ilmaa, "laatikkomaisesti", kuten totesin vierailullani.

Kehystäminen on makuasia, johon itse en ole vielä opetellut ottamaan kantaa - eikä mielestäni pidäkään silloin, kun on teoksen uudesta kodista kyse. Maalausten suhteen olen itse tottunut katselemaan töitä ilman kehyksiä, mutta grafiikathan tarvitsevat ne ilman muuta. 

(Jos ei oteta lukuun "luovaa" tapaani ripustaa niitä esille omassa kodissani vanhaan verhokiskoon:)



Minua huvitti vierailullani kovasti se, että vaikka oli taiteen kerääjän kodista kyse, niin Tiina Énon työt olivat kuitenkin toistaiseksi ainoita hankintoja, jotka olivat päässeet seinälle asti. Muut teokset oli varastoituna - kätevällä tavalla, josta aion ottaa esimerkkiä. 

Otin monotypiat alas seinältä saadakseni niistä muistoksi kuvat, ja vaikka ne asiansa ajavatkin niin ne tuntuvat ehkä hieman laimeilta siihen verrattuna mitä kaikkea ehdimme muutaman tunnin aikana jutella. Kehystyksen pohdinta ja ripustus - niin olennaisia kuin tässä yhteydssä ovatkin - saivat aika paljon sisältöä ympärilleen, ja lopulta muodostui kuitenkin mielenkiintoisimmaksi se, minkälainen ihminen on Tiina Énon töitä itselleen valinnut.

Lisäarvoa toi tietenkin sekin, että pääsin itsekin kertomaan lisää äidistäni.




Lähdimme vielä ekskursiolle itse kehystysliikkeeseen, Ars Longaan. En ollutkaan siellä koskaan käynyt, ja oli hauska tutustua omistajaan. Paikanpäällä oli miellyttävä eläväinen tunnelma, ja katselin "sillä silmällä" myös näyttelytiloja. Ehkä joskus tulisi käydä pidempiäkin keskusteluja kehystäjäihmisten kanssa, niin saisin siihen aihepiiriin lisää näkemystä.

Jos tulee kierreltyä muitakin Tiina Énon taiteen ystävien koteja, niin saanhan silläkin tavalla uutta rikastuttavaa silmää perillisen työlleni. Ainakin tämä vierailupäivä tuotti valtavan määrän uutta inspiraatiota taas jatkaa - etsiä ja löytää seuraavia polkuja tälle työlleni. Kiitos!

Vain yksi kuriositeetti Ars Longasta.


Lopuksi vielä esimerkki siitä, millä tavalla osa hallussani olevista grafiikoista on kehystetty. Näissä on ollut sitä pulmaa, että kuljetusten yhteydessä nämä ovat saaneet kolhuja ja kulumia, eikä suurin osa ole esimerkiksi näyttelykelpoisia enää. Itse työt lasien alla ovat tietenkin hyvässä kunnossa, eli raamien naarmut eivät ole tietenkään mikään taiteellinen tappio.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Perillisenä.


Halutessaan kuvataiteilijan perillinen voi jatkaa näyttelytoimintaa. (Tässä kuvassa minä keväällä 2015 suunnittelemassa siihen mennessä suurinta esillepanoani Tiina Énon töistä Alavudelle.)

Yle uutisoi talvella itselleni läheisestä aiheesta, eli kuvataiteilijoiden huolesta siitä, mitä ja miten heidän töilleen käy kun artistista aika jättää. Tuntui hyvältä, että tällainen näkökulma sai näkyvyyttä. Itse olen kuvataitelija Tiina Énon ainoa perillinen, joten äidin koko elämäntyö jäi lokakuussa 2011 vastuulleni. Siitä puolen vuoden päähän oli sovittu yhteisnäyttely, johon osallistuminen antoi pientä potkua tarttua äidin työhuoneen raivaukseen. 

Kun lähes valmistautumatta sain koko urakan käsiini, mieltä painoivat myös verotukselliset ja muut kuolinpesäasioihin liittyvät huolet, joiden yli oli tietenkin päästävä omassa aikataulussaan lakimiehen ja taidealan ammattilaisten neuvojen avulla. Itse hautajaisjärjestelyt tuntuivat kaiken keskellä yllättävän pieneltä ponnistukselta - lähes kunniatehtävältä, jonka surusta huolimatta halusin hoitaa jotenkin taiteilijan näköisesti elämäniloisessa hengessä.

Ensimmäinen raivaus työhuoneella tapahtui ennen ja jälkeen muistojuhlien. Niihin olin vuokrannut kahvilahuonekaluja, mutta ennen kuin juhlat saattoi järjestää, piti tieltä pois tyhjentää mm. lastulevykaappeja. (Kuva juhlien jälkeen.)


Viimeinen kuorma lähdössä työhuoneelta maaliskuussa 2013. Huoneisto menikin samantien remonttiin yläkerrassa sattuneen vesivahingon vuoksi.

 Kesti puolitoista vuotta, ennen kuin pystyin kokonaan luopumaan ateljeesta. Se johtui sekä henkisestä kuormittuneisuuden tunteesta että yksinkertaisesti työn määrästä. Kun viimeisen kerran painoin työhuoneen oven kiinni, totesin ettei urakka ollut edes jälkikäteen ajateltuna pienempi kuin miltä se alussa tuntui. Takana oli pitkä aika myös taloudellisesti, enkä ole edes viitsinyt laskea paljonko rahaa yhteensä kului työhuoneen vuokraan, kuljetuksiin ja muuhun.

Laskematta on jäänyt myös lukuisat pakettiautokuormalliset. Tauluja siirreltiin kotiini ja mökille, jossa vierasaitta toimittaa nyt taidevaraston tehtävää. Autolastillisia jäteasemalle ja kierrätykseen.

Kuvataiteilijan jäämistö ei ole mikään tavanomainen kuolinpesä. Satoja tauluja. Järjetön määrä työhuoneeseen niiden lisäksi varastoituja asioita - mahdollista materiaalia myös tila- tai ympäristötaideteoksiin. Ei siis mitään siistiä riviä kiilakehyksiä ja kankaita. Valurautakylpyamme. Betonimötiköitä. Jätelavoilta haalittuja epämääräisiä asioita. Huonekaluja - massiivipuinen kirjoituspöytä. Astioita, lamppuja ja vanhoja kirjanpitoja taiteilijaverotukseen. Koriste-esineitä, sillä äiti oli varsinainen esteetikko ja rakasti tehdä asetelemia myös työhuoneeseensa. Monenlaisia muistoja. En tietenkään voinut säästää niitä kaikkia.


 Vaikka sainkin korvaamatonta apua, niin vastuu kaikesta tuntui silti aika yksinäiseltä kantaa. Syntyi tietenkin käsitys myös siitä, että teokset pitäisi jotenkin luetteloida ja äidin elämäntyö hahmottaa. Samaan aikaan pidin pieniä näyttelyitä Helsingissä, ja niiden vuoksi oli tietenkin kätevää, että varasto oli vielä työhuoneella eikä maalla. Galleristit saattoivat tulla ateljeeseen valikoimaan teoksia ja minä pystyin siellä hoitamaan viimeisimmiksi jääneiden maalausten nimeämisen ja muun suunnittelun.

Koska osa äidin töistä on varsin suurikokoisia, käytin kuljetteluun myös tavarataksia, jos omasta verkostosta ei sillä hetkellä löytynyt apua pakettiauton ja kuljettajan muodossa. Teosten pakkauksen ja siirtelyn rasittavuudesta huolimatta näyttelyiden pitäminen toi hyvää vaihtelua varastointituskailuuni ja muuhun työhuoneen tyhjentämiseen. Aloin tuntea itseni uudella tavalla vastuulliseksi myös taiteellisessa mielessä. Se toi onneksi kaikkeen merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä. Oli kiinnostunutta yleisöä! Minun tehtäväkseni tuli pitää äidin taidetta esillä. Perillisenä oleminen alkoi muistuttaa sivutyötä, jota en tosin varsinaisesti ollut saanut valita.

Kun sitten sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn hänen kasvupaikkakunnallaan Alavudella Taidekeskus Harrissa kesällä 2015, niin päätin että siitä tulisi retrospektiivinen esillepano. Alkoi systemaattisempi teosten läpikäyminen ja dokumentointi. Kaikki työt siirrettiin maaseutuvarastoon jo valmiiksi lähelle Alavutta, ja siellä käytin paljon aikaa niiden setvimiseen, valokuvaamiseen ja äidin uran käännekohtien löytämiseen. Opin samalla paljon sekä sisällöllisesti että teknisesti, ihan konkreettisesti esimerkiksi muistiinpanojen tekemisen tärkeyden kuvaamisen rinnalla - sekä sen, milloin oli ulkona paras tasainen luonnonvalo ylipäätään ottaa kuvia. Pieniä nyansseja ajan säästämiseksi.

Joskus teoksia kuljeteltiin myös melko haastavissa olosuhteissa.

Aitta ei ole mikään varsinainen halli. Tässä on meneillään "siirtelyvaihe" kuvattavien teosten nostamiseksi ulos.
Ahtaus vaatii työlästä huolellisuutta varastointiin ja töiden liikutteluun. Myös varastointi"ilmasto" huolettaa, ja osa teoksista on nyt taas paremmassa turvassa tasalämpöisemmissä sisätiloissa.

Uupumista välttääkseni yritin pitää työskentelyni mukavuusalueen sisäpuolella. Oli järkevää alkaa tallettaa "löydöksiäni" blogiin, jonka olin luonut juuri tätä tarkoitusta varten. Minun ei tarvinnut välttämättä edetä kronologisesti, vaan sain säilyttää myös oman mielenkiintoni ottamalla esille ja pohdinnan alle aina sen kauden teoksen, mikä juuri silloin itseänikin innosti.

Blogimuotoon dokumentointi tuntui siksikin hyvältä, että samalla äidin elämäntyö alkoi saada nettinäkyvyyttä. Taulujen kanssa tuhertamiseni aina samantien yleisöä. Oli mukavaa, kun sain heti jakaa muillekin tarinoita eri vaiheista.

Blogityöskentelyni ansiosta minun oli lopulta melko yksinkertaista koota Tiina Énon urasta portfoliotyyppinen valokuvakirja näyttelyihin selattavaksi. Vaikken missään nimessä ole ehtinyt jokaista teosta valokuvata tai luetteloida, niin on kuitenkin jonkinlainen koko uran kattava kaari nyt hahmotettu ja esiteltävissä. Sen tekeminen yhdistettynä Alavuden näyttelyn suunnitteluun ja ripustamiseen oli sittenkin niin iso urakka, että sen jälkeen tarvitsin selkeästi taukoa ja lomaa "äitiasioista".

Työsarkaa niissä riittää loppuelämäkseni, ja tauon jälkeen onkin aika taas miettiä, että mitähän seuraavaksi - mihin tarttuisi, ja koska jopa pitäisi taas pienen näyttelyn. Olen kaikkiin pitämiini Tiina Énon näyttelyihin saanut aina kutsun, mutta nyt olisi aika ideoida jotain itsekin.

Esillä pitämisen lisäksi on vielä rästissä julkisten teosten kuvauskierros ja retket äidin taiteeseen sijoittaneisiin yksityiskoteihin. Kuvataiteilijan perillisenä oleminen on melko aikaavievää, jos haluaa hoitaa roolinsa hyvin.

Viimeisiksi jääneistä teoksista on suuri osa nyt kotona Helsingissä. Pop up -kotigalleria on suunnitteilla.

Harva on niin onnekas, että saisi täysin muulta elämältä rauhassa suorittaa kuvataitelijan perillisyyttään ja tutustua taiteen kuratoimiseen. Enkä ollut minäkään. Palkkatöissä on ollut koko ajan pakko käydä ja elää omaa normaalia arkea, eivätkä vastaantulevat asiat ja tapahtumat kysy että onko nyt sopiva hetki. Taloudelliset huolet toivat oman painolastinsa kaiken ylle. Ja juuri kun tunsin hukkuvani äidin tauluvuoreen ja tavaraan, niin jouduin osalliseksi yhden sukulaisemmekin kuolinpesään. Sieltä perin onneksi tavaran lisäksi vähän rahaakin, niin taas tuli selvittyä yhden vaiheen yli.

Olen ehdottomasti sillä kannalla, että apurahat ovat eläviä taiteilijoita varten. En ole omia mahdollisuuksiani lähtenyt edes sen kummemmin selvittelemään, mutta kun hallinnoi kuolleen taiteilijan teoskokoelmaa ja on sen rinnalla tavallinen palkansaaja, niin voisin kuvitella, että meikäläisen apuraha-anomukset eivät päätyisi ihan pinojen päällimmäisiksi. Vitsailinkin ylen jutun jälkeen, että meille perillisille tulisi luoda oma liitto, joka tukisi ja pitäisi huolta yhdessä meidän kanssamme siitä, ettei kuvataiteilijan jäämistö olisi perikunnalle pelkkää ongelmajätettä.

Minun taidekuratointityölleni ei ole myöskään jatkajaa, eli Tiina Énon uran näkyvillä pitäminen kestänee vain niin kauan kuin minussa riittää virtaa. On hienoa kun tauluja on päätynyt uusille omistajille, niin tiedän niiden saavan ympärilleen katsojia ja elämää tulevaisuudessakin. Vaan vielä on paljon - paljon -teoksia minunkin varastoissani, ja joskus tekisi ihan mieli julistaa että tulkaa nyt herranjestas ostamaan pois täältä pimennosta näitä maalauksia.

Jos ei ole myynti-ihminen luonnostaan, kuten minä en ole, niin teosten markkinointi se vasta haastavalta tuntuukin. Olen siihenkin tosin jo vähän kasvanut vuosien varrella, saanut hyviä neuvoja ulkopuolisilta ja koettanut opetella järkevän suhtautumisen. Tunteilulle ei lopulta olekaan ollut paljon tilaa.

Moni on arvellut äidin taideuran tutkimistani surutyöksi. On se tietenkin ollut sitäkin, mutta surra minä olisin voinut yhtä hyvin mökkisaunan portaalla järven rannassakin. Ehkä toisinaan jopa mieluummin juuri niin. On ollut enemmän kyse työstä, joka on vaan täytynyt tehdä. Välillä on tehnyt mieli tilata se jätelava. Joskus saattaa vielä olla pakkokin, jos vaikka tulee muutto pienempään kotiin ja varastointi mökillä käy liian hankalaksi. Tai jos haluaisinkin jatkaa loppuelämäni hieman keveämmällä repulla.


Suuret työt ovat perilliselle myös yksi suurimmista päänvaivoista.

Kuvataiteilijan perillisellä ei ole vapaa-ajan täyttämisen pulmia. Joskus on tuntunut kovalta hinnalta se, että moni ihmissuhde on jäänyt valitettavalle taka-alalle sekä ajankäytön, henkisen keskittymisen että pakollisen levonkin vuoksi. Yhteydenpitoni isän puolen sisaruksiin, muihin sukulaisiin ja moniin ystäviinkin on kärsinyt siitä, että minulla on ollut vastuullani tällainen perintö. Sitä on tuntenut huonoutta ja syyllisyyttä omasta eristäytymisestään, kokenut ikävää ja turhautumista.

Ja sitten toisaalta tietenkin onnistumisen iloa saatuaan hyvää palautetta. On tuntunut merkitykselliseltä jatkaakin. Tulee uusi innostuksen aalto ja ideoita. Kuvataiteen lisäksi Tiina Énolta jäi paljon myös kirjallista materiaalia - nuoruuden päiväkirjoista aina viimeisten vuosien merkintöihin saakka. Runokirja, joka minun kai pitäisi toimittaa loppuun. Matkakertomuksia, valokuvia, lehtileikkeitä. Melko dramaattisiakin henkilöhistorian palasia yhdistettyinä taiteilijan uraan. Vaikka mitä. Niistä olisi mielenkiintoista koota vielä joskus jotain kirjallistakin, mutta ehkä ensin täytyy tutkia kiinnostaako sellainen yleisöä. Nykyisessä kokemusten jakamisen kulttuurissa ei enää tunnu mielekkäältä tehdä jotain tällaista terapiamielessä vain itseään varten.

Vaikka olen kironnut osaani varmaan enemmän kuin kiitellyt, niin olen silti äidin puolesta tyytyväinen, ettei hän rasittanut päätään tällä perintökuorma-ajatuksella. Tiina Éno ei ollenkaan aikonut kuolla niin nopeasti, eikä onneksi tiennyt sen tulevan niin yllättäen ja pian, joten työhuoneella oli loppuun saakka täysi tohina päällä. Jos äiti olisi alkanut inventaarioon ja raivaukseen itse, olisi ehkä yleisön ihmettelemä viimeinen taiteellinen käännekohta jäänyt syntymättä.

Alkeellisellakin logiikalla ajateltuna, meitä kuvataitelijoiden perillisiä on tässä maailmassa paljon. Ja lisää tulee. Yhteisestä liitosta vitsailuni lisäksi ihan oikeasti unelmoin pikkuisen myös sellaisesta maanläheisemmästä vertaistukiverkostosta. Siinä saisi iloita ja ruikuttaa ihan vapaasti suodattamatta. Kanavoida sellaisesta syntynyttä energiaa uudeksi toiminnaksi. Ehkä vielä joskus.


Valokuva eräältä retkeltämme Firenzessä muistikirjan etulehdellä.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

19 x 24 cm






Pienet teokset ovat monessakin mielessä suuria maalauksia huolettomampia. Näin perillisen näkökulmasta niiden kuljettelu ja varastointi on helppoa. Taiteen harrastajille puolestaan tällainen kokoluokka saattaa merkitä sitä, että maalauksen voi hankkia itselleen ilman isoja kipukynnyksiä. Pienelle teokselle löytyy aina paikka, vaikkei seinätilaa paljon olisikaan. Ja toki pikkumaalaukset ovat myös lompakkoystävällisiä.

Tammikuu-sarja vuodelta 1993 on ollut yksi yleisön suosikkisarjoista. Minulla on sitä jäljellä vielä viiden teoksen verran. Valokuvasin nämä jo syksyllä:





Kaikki tässä esillä olevat työt ovat saman kokoisia, 19x24 cm. Vaikka puhunkin maalauksista, niin virallisesti kyseessä on sekatekniikka. Tiina Énolla oli 1990-luvulla vaihe, jolloin hän elävöitti teostensa pintoja mm. raaputtamalla, sienitöpötyksellä ja sekoittamalla hiekkaa maalin sekaan. Pidän itsekin siitä vaiheesta kovasti, ja muistan miten lainasin äidin työhuoneelta pari isompaa tämän tyylisuunnan taulua silloiseen nuorenparin kotiini.

Myöhemmin ne teokset on myyty - harmi, kun en tiedä nykyistä omistajaa.

Äidillä oli teoria siitä, miksi ihmiset ovat pitäneet juuri tämän vaiheen töistä. Hän - mielestäni turhan vaatimattomasti - pohti, että nämä varmaan ovat "helppoja" myös silmälle. Esteettisesti kauniita, joskaan eivät muka välttämättä niin puhuttelevia kuin jyrkemmin väritetyt työt. Minä tyttärenä ja katsojana olen ennemminkin taipuvainen ajattelemaan, että yksivärisyys voi olla jopa tavallaan "vaikeampi" laji. No, joka tapauksessa "yleisö on puhunut" - ja pitääkin ihan miettiä, onko näistä töistä jokin sellainen, jota en myyntiin pistäisikään. Että jos säilyttäisin arkistomielessä itselläni yhden.







Hinnoittelupolitiikka melkein vaikeutuu sitä mukaa, mitä pienempi teos on kyseessä. Itse taiteilija inhosi hintojen määrittelyä varmaan vielä enemmän kuin minä nykyään. Olenkin siihen tarvinnut ammattilaisten apua aina näyttelyiden kynnyksellä, vaikka lopulta kuitenkin teen päätökset itse.

Aikoinaan nämä Tammikuu-työt ovat esimerkiksi Taidelainaamossa maksaneet 1500 markkaa, kuten kuvasta näkyy. 600 euron luokkaa siis tänä päivänä. Se tuntuu minusta hieman paljolta.




Sitten kymmenen vuotta myöhemmin - vuonna 2003 - äiti oli ilmeisesti tyytymättömyyttään maalannut osan Tammikuu-töistä päälle kokonaan uudet kuvat. Ja tussilla on kääntöpuolelle merkitty hinnaksi 250 euroa. Jälleen joudun miettimään, mikä olisi arvostava ja samalla yleisöystävällinen hinta nyt 13 vuoden jälkeen - taiteilijan kuolemasta on neljä vuotta - kun näitä sinisiäkin on enää jäljellä se viisi.

Uusia näyttelyitä en ole ihan vielä järjestämässä, joten minulla on aikaa pohtia tätä. Uskoakseni tämä on mahdollisimman epäkiinnostava aihe Tiina Énon taiteen ystäville, mutta arkipäivää minulle.


"Aukko", 2003. Öljyväri kankaalle.


Näissä 2000-luvun sinisissä töissä on jotain mainiota raikkautta minun silmääni. Taiteilijakin on niitä tarkastellut yksilöinä, koska on nähnyt vaivaa nimetäkseen jokaisen työn erikseen. Minulta on näköjään jäänyt vahingossa kuvaamatta sarjan "Aurinko laskee" -niminen maalaus. Se on ihan samanhenkinen kuin nämä muutkin tässä näytetyt.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä, miten tuntuu että pikkutöissä on enemmän katsottavaa kuin suurissa. Niin myös näiden kohdalla, koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, kun sille antaa vaan tilaa. Esimerkiksi alla olevassa maalauksessa minä näen sumusta ja tyrskeistä ilmaantuvan kalastajaveneen lähestymässä kotisatamaa.

"Keltainen rauha", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Kevätpäivä", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Tyyntä", 2003. Öljyväri kankaalle.